Hajanaisia häkellyttäviä havaintoja, osa 2

Pääsiäisenä Muzungut lähtevät rannalle, mieluiten mahdollisimman kauas pölyisestä ja pakokaasunkatkuisesta Kampalasta. Samalla rahalla, kuin Helsingin keskustasta vuokraa pienen kaksion, asuu Kampalassa isoa taloa puutarhan siimeksessä. Kun isäntäväki sitten pakkaa maasturin täyteen rantatarviketta ja starttaa kohti Mombasaa, ryhtyy puutarhuri, vartija ja kotiapulainen hommiin.

Monet ovat ne pahaa aavistamattomat lomailijat, jotka ovat palanneet typötyhjään kotiin. Puutarhuri on ymmällään, kotiapulainen itkee ja vartija ei kertakaikkiaan ole nähnyt mitään. Silloin täytyy vilkaista lompakkoon ja vakavasti harkita poliisiasemalle lähtöä. Katso osa 1.

"Potholes" oli sana, jonka opin nopeasti Kampalassa kompastellessani. Kraaterit ovat samat joka puolella kaupunkia, köyhemmissä kaupunginosissa ei sen lisäksi ole asfalttia, vaan siellä liikutaan pölyn keskellä tai liejun seassa, riippuen vuodenajasta.

Joskus näitä teitä sitten korjataan ja tässäpä mainio tyylinäyte ojan kaivuusta. Etualalla työvälineet. "This is Africa!" sain vastaukseksi, kun kyselin, että eikö edes pientä kaivinkonetta joskus?

Lounastauko ojan kaivajilla. Tulee se työ valmiiksi vähemmälläkin hosumisella.

Hajota ja hallitse

Ei niin vaatimatonta Muzungua, etteikö hänellä ole ainakin kotiapulainen ja vartija. Monella on sen lisäksi tarvetta autonkuljettajaan, puutarhuriin ja ehkä muutamaan avustavaan työntekijään toimistolla. Kukas muuten iltapäiväteen keittää ja tarjoilee?

-        - Tärkein ohjesääntö rekrytoinnissa on varmistaa, että työntekijät edustavat eri heimoja, minua valistaa Mikael, ravintoloitsija, joka omistaa huippusuositun Big Mike’sin Acacia Avenuella. Istumme ravintolan puutarhassa lyhtyjen valossa ja olemme juuri tilanneet pienen, herkullisen illallisen. Mikaelilla on kukkienkastelukannu kädessään ja puhuessaan hän samalla vahtii, että kissa ymmärtää hiiviskellä varjoissa ja jättää meidät rauhaan.

-   -     Jos et ole varuillasi, kaikki ovat Kampalan ympäristöstä Bugandasta, hän sanoo katsoen kokkia, joka ahkeroi avoimessa keittiössä grillitulen ääressä.

-  -     Silloin he ovat gandoja, hän jatkaa, he puhuvat lugandaa ja sinä olet hukassa. He kynivät sinut. 
     Mikael luottaa nyt kissan itsesuojeluvaistoon ja laskee kastelukannun maahan.

-         - Mutta minun työntekijäni edustavat eri heimoja, he riitelevät keskenään ja minä ratkon riidat kertomalla, että joko sovitte tai lähdette molemmat. Yksinkertaista ja erinomaisen toimivaa.  

     

     Mikä on poliittisesti korrekti suhtautuminen Ugandaan ja ugandalaisiin?

     Olen tasapainoillut naiviuden ja kyynisyyden välillä. Maa on täynnä kohtuuttomuuksia, synnyttävät äidit kuolevat koska eivät pääse sairaalaan tai siellä on niin puutteelliset olosuhteet. Viimeksi tulleet äidit joutuvat nukkumaan toisten sänkyjen alla ja hygienia on huono. Tällaisia tarinoita on loputtomiin. Opettajien palkat myöhästyvät yli puoli vuotta. Se tarkoittaa, että opettajat joutuvat elättämään perheensä muulla tavoin. Mitä se merkitsee sille 200 oppilaan luokalle, jota hänen pitäisi opettaa, on helppo kuvitella.

     Sama puolue, NRM, on ollut vallassa kohta 30 vuotta. Virkamiehet ovat saaneet virkansa koska kuuluvat puolueeseen ja tuntevat oikeat henkilöt. En pitä mahdottomana sitäkään, että raha on niissä työhaastatteluissa vaihtanut taskua. Viranhaltijoina he edustavat ensisijaisesti puoluetta, eivät sitä hallinnonalaa, millä toimivat. Virkaa hoitaessa taas ensin tulee ottaa huomioon henkilökohtainen etu, sitten köyhien sukulaisten, sitten puolueen ja niin pitkälle että joku ajattelisi kansalaisten tai valtion etua, ei tällä hallintojärjestelmällä päästä milloinkaan. Rahat häviävät vikkelästi isoihin ja pieniin taskuihin ja harvoin päätyvät hyödyttämään niitä ihmisiä, jotka apua eniten tarvitsisivat. 

     Tosiasia on, että Uganda on surkean riippuvainen länsimaisesta avusta, niin paljon kuin nyt onkin lehdistössä uhottu sitä, että maan ei tarvitse välittää länsimaiden ihmisoikeusvouhotuksista, koska Uganda pärjää ilman ulkopuolista apua. Ei pärjää. Esimerkiksi Aidsia sairastavat ja HIV-infektiota kantavat yli 1,3 milj. ugandalaista pysyvät hengissä vain ja ainoastaan amerikkalaisen avustusohjelman ansiosta. 

     Tapaamiini ugandalaisiin suhtaudun avoimesti. Otan huomioon puhekumppanini taustan aivan kuten teen Suomessa ja matkoillakin. Ihmisen koulutus, sosioekonominen tausta, uskonto, ikä ja sukupuoli ovat erityisen tärkeitä maamerkkejä, kun luovitaan multikulttuurisessa ympäristössä. Kun tutustuu paremmin, oppii, mikä on tämän ihmisen persoonallisuus, mikä hänen kulttuurinsa. Siihen asti on kohteliasta käyttäytyä kulttuuristen odotusten mukaisesti. Silloin on myös mahdollista välttyä sekä naiviuden että kyynisyyden sudenkuopilta; me olemme kaikki oman kulttuurimme tuotoksia, ei enempää eikä vähempää, yritämme selviytyä ja varmistaa jälkeläisillemme riittävän hyvät elinolosuhteet kaoottisessa ja sekavassa maailmassa.

  

Hajanaisia häkellyttäviä havaintoja, osa I

- Ihmislihan hinta on nykyään 200 000 shillinkiä (60€).
- Kallista on.
Havahdun kuuntelemaan työkavereiden keskustelua. Edellisenä itana oli uutisissa tapaus, jossa yösijan pyytäjät pienessä kylässä oli syöty. Tapaus on niin kammottava, että tietysti päivittelemme. Mutta joku on tietävinään, että kannibalismi on joissain osissa maata ihan tavallista.
- Onko se joku ritualistinen juttu? yritän. Vai nälkäänsäkö he syövät toisiaan? kysyy suomalainen, joka muistelee Mark Twainin mainiota novellia "Ihmissyöntiä junassa".
- Ei. Joillain heimoilla vaan on sellainen tapa.
Ok. Kiva lähteä ensi viikolla kentälle kun sade tekee tiet kulkukelvottomiksi.

 Kuvan mies on ystävällinen maanviljelijä matkalla peltotilkulleen töihin. Kun hän tuli pitkän machetensa kanssa vastaan, pyysin saada ottaa kuvan, kun matchete minun mielikuvissani liittyy juuri murhin ja muihin hirmutekoihin. Pitkä veitsi on kätevä ulkotöissä, sellainen on monessa huushollissa ja kun silmissä sumenee, se on äkkiä käsillä ja saa nopeasti totaalista tuhoa aikaan.

Rikoksista pääsemme havainnoimaan poliisityöskentelyä.
- Kun menet poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta, muista varata rahaa mukaan, sanoo ystäväni Rajiv. Poliisi nimittäin kohauttelee olkapäitään ja kysyy, miten kuvittelet rikosilmoituksen teon onnistuvan, jos et anna rahaa, että voidaan hankkia kynä ja paperia. Jos on mentävä rikospaikalle, tarvitaan bensarahaa, muuten ei poliisiauto liiku.

Rajiv syö lopun currykanastaan, pyyhkäisee lautasliinalla suupieliään ja sanoo painokkaasti:
- Toivon, että sinun ei milloinkaan tarvitse mennä oikeuteen, koska silloin rahasummat ovatkin sitten ihan toista luokkaa.
Hän nojautuu kylläisenä taaksepäin tuolissaan ja ryhtyy kertomaan.
- Näin kävi, kun epäröin tienristeyksessä tässä muutama päivä takaperin: Olin Jinja Roadilla, siinä isossa tukkoisessa risteyksessä, Garden Citystä kivenheiton päässä, missä tie muuttuu Kampala Roadiksi.
Nyökkään ja muistelen että se on ainoita risteyksiä, jossa on liikennevalot.
-  Aivan oikein. Ongelma on kuitenkin, kun liikennevalojen lisäksi risteyksessä seisoo kolme poliisia pilleineen. Kun valo on vihreä ja poliisi viittilöi ajamaan, kaikki hyvin. Mutta mitä tehdä, kun valo vaihtuu punaiseksi mutta poliisi kehottaa tarmokkaasti ajamaan?
Rajiv ottaa kulauksen oluestaan ja jatkaa.
- Hiljensin ja  osoitin poliisille ylöspäin punaista valoa, mutta hän vain viittilöi ajamaan.
Niinpä Rajiv ajoi vain huomatakseen, että seuraavassa tienhaarassa odotti viisi poliisia kiväärien kanssa.
- Olet ajanut punaisia päin! sanoo poliisi uhkaavasti. Rajib tuijotti kiväärinpiippuun, eikä väittänyt vastaan. Sen sijaan hän kaivoi lompakkonsa esiin.

Kiehtova ihminen!

Millaiset ihmiset meitä kiehtovat? Työkavereita emme voi valita mutta työpaikan brändi edellyttää, että meillä on samantyyppiset arvot ja asenteet. Työnantaja myhäilee, kun "puhallamme yhteen hiileen". Mikäli ne arvot ovat aidosti omia, on töissä helppo olla.

Vuosia sitten, joutuessani tekemään radiohaastattelun Porvoon piispa Erik Vikströmistä ja  hänen mielipiteistään, pääsevätkö lävistyksiä tehneet tytöt taivaaaseen vai ei, koin olevani arvojeni puolesta väärässä paikassa. En myöskään pitänyt peruskoulussa uskonnon opettamisesta. On raskasta yrittää opettaa objektiivisesti, lain mukaan, kun kirjat on kirjoitettu tunnustuksellisiksi.

Ihmisten kategorisointi helpottaa elämää. Kaikkea ei voi koko ajan analysoida ja silloin niputtaminen nopeuttaa. "Tiedän" millainen on lihaa syövä, keskiluokkainen ja keskituloinen suomalainen mies. Niinikään "tiedän" millainen on humanistityttö, nuori kehitysmaatutkimusta opiskeleva nainen. Hakeudun vapaa-ajallani erilaisiin porukoihin, kuitenkin aika kapealla sektorilla. En mene jääkiekko-otteluihin, en Kurvin baareihin, ehkä, enkä Zontanaisten keskustelutilaisuuteen varainhankinnasta. Liikun omalla turvallisella alueellani, haen lisää tietoa minua kiinnostavista asioista, en niinkään uusista asioista. Ei ole aikaa.

Kilume Zizin kanssa puhuimme kaksi tuntia. Hänen tarinaansa kannan aina mukanani.

Kun sitten pääsin ihan uuteen ympäristöön, afrikkalaiseen 3 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin ja pakolaisten keskelle väliaikaisiin savi-ja olkimajoihin, täytyi ihmisiäkin katsoa uudella tavalla. Lihansyöjämies on vaihtanut väriä, mutta hän inhoaa hempeilyä ja julkista tunteiden näyttämistä ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Kuitenkin hän hymyilee enemmän ja joskus näen hänen kävelevän käsi kädessä toisen miehen kanssa leppoisasti keskustellen. Peukku ylös vai alas?

Opiskelijatyttö on letittänyt hiuksensa kymmenille pikku leteille ja kietaissut kimpun ylös päälaelle. Löysät puuvillavaatteet ovat vaihtuneet tiukkaan toppiin ja minihameeseen ja korujen materiaali puusta kirkkaaseen kultaplagiointiin. Mitäs tämä nyt sitten on?

Ikäiseni naiset eivät enää värjää hiuksistaan harmaata pois, heillä on värikäs huivi päässä. He kulkevat leveästi ja hitaasti, lukemattomien synnytysten väsyttämin lantioin. Heitä ei näy kuntosalilla, he kuokkivat maata, kantavat kymmenien litrojen vesikanistereita päänsä päällä ja aina heillä on lapsi selässä. Kuinka vanhoja he oikein ovat? Onko heillä ikää ollenkaan?

Millainen siis on ihminen, joka minusta on kiehtova, kun mikään ei ole tuttua? Kaikki? Ei erityisesti kukaan?

Kun istun kuuntelemassa kiehtovaa ihmistä, aika ja paikka katoaa. Hän osaa kertoa elämästään niin, että eläydyn ja koen osan siitä, mitä hän kokee. Kuuntelen hänen valintojaan ja ymmärrän syyt, miksi olemme päätyneet tähän. Hetken koen, millaista on olla hän. Aurinko paahtaa, liikenne kohisee tai linnut livertävät Akasiapuussa. Lapset leikkivät ympärillä pöllyttäen punaista tomua ja savu nousee nuotiosta; kassava valmistuu pellolta tulijoille ja isolle lapsilaumalle.

On aivan yhdentekevää, missä istumme, puun alla vai tyylikkäällä terassilla Kampalassa. On samantekevää, onko hän ugandalainen, kenialainen eurooppalainen vai Intiasta. En muista, onko hän kaunis vai elämän runtelema. Unohdan sukupuolen ja iän ja jäljelle jää kiehtova ihminen.

Tämän tytön pohjattoman surullinen katse veti minua puoleensa. Mutta en kysynyt hänen tarinaansa. En uskaltanut.

Naiset, joka päivä

Tunnen monta charmikasta ugandalaista miestä. En kuitenkaan ole tuntenut houkutusta seurustelusuhteeseen. Tässäpä joitain syitä: Aamulla nainen herää ensimmäisenä, viimeistään kello kuusi. Hän valmistaa aamiaisen, herättää miehen ja lapset sekä usein anopin tai jonkun muun sukulaisen ja tarjoilee aamiaisen. Sitten hän siivoaa keittiön ja pitää huolen siitä, että lapsilla on kaikki mukana ja he lähtevät kouluun. Työmatka Kampalassa on tuskastuttavan hidas aamuruuhkassa, kuten myös keskipäivän ja iltaruuhkassa. Liikenne on sekavaa ja vaarallista. Nainen joko hyppää autoonsa ja lähtee istumaan ruuhkaan tai istuu Bodabodan, moottoripyörän selässä ja pitää kovasti kiinni kun puikkelehditaan autojen ja kaistojen välissä.

Yksi päivittäisistä Bodaboda-onnettomuuksista, joissa yksi ihminen kuolee joka päivä. Tässä ei onneksi kukaan kuollut.

Koulut loppuvat normaalisti viideltä, samoin työt. Silloin nainen istuu taas ruuhkassa tunnin, puolitoista ja menee markkinoiden kautta kotiin. Isoimmat tytöt auttavat päivällisen valmistamisessa ja veden hakemisessa. Ehkäisyvälineet maksavat ja perheet ovat isoja, joskin lapsia tietenkin myös kuolee paljon huonon hygienian ja epäpuhtaan veden seurauksiin.
Kampalassa on tavallista, että miehet menevät baariin istahtamaan työpäivän jalkeen. Syömään päästään seitsemän, kahdeksan aikaan ja mies tulee kun tulee. Sitten normaalit kodinhuoltotyöt ja nainen tietenkin menee viimeisenä nukkumaan.

Banaaneja myymälläkin voi yrittää elättää perheensä. Mutta silloin on liikuttava koko ajan.

Perheväkivalta on kasvava ongelma. Siitä puhutaan ja sitä vastaan taistellaan mutta yhtäkaikki mies kokee oikeudekseen lyödä ja pahoinpidellä naista.

Ihmisten kanssa puhuessa ja sanomalehtiä lukiessa käy ilmi, että on tavallista, että miehellä on vaimon lisäksi sivusuhde, side dish. Myös naiset ottavat rakastajan, mutta arjen puristuksessa se ei ole heille yhtä vaivatonta kuin miehille. Moniavioisuus ei ole kaupungeissa tavallista, mutta laajalla maaseudulla kyllä.

Kun yhä useampi nainen Kampalassa käy töissä, hän kokee, että on vaikea alistua miehen ja kylissa asuvien sukulaisten vaatimuksiin palvelevasta ja nöyrästä asenteesta. Mutta niin se vain on, että vaikka pariskunta on koulutettu ja molemmat hyvässä asemassa, nainen vie miehelle teen ja ottaa hänen kenkänsä puhdistettavaksi. Olkoonkin että teen on valmistanut palvelija joka myös pesee kengät. On kulttuurisesti korrektia käyttäytymisellä osoittaa alisteinen asema.

Epäilen, että minulla on asenneongelma.
Hyvää Naistenpäivää!

Kyakasta Kampalaan

Kun vihdoin kaikki haastattelut oli tehty, kuvat otettu ja Salome oli saanut henkilöstöpalaverin päätökseen, saatoimme ahtautua autoon, kuljettaja Duncan, Kyakan pakolaisasutusalueen FRC:n vastaava, Salome, UNHCR:n asiantuntija David ja minä. Mutta autopa vain rääkäisi pahasti eikä sen jälkeen suostunut mihinkään. Duncan manasi vanhaa akkua ja kipusimme autosta takaisin Suomen Pakolaisavun (FRC) pölyiselle pihamaalle. Keskipäivän aurinko paahtoi ja hiki valui noroina selkääni pitkin. 

Kun oli hetki etsitty ja todettu, että akkuihin kytkettäviä kaapeleita ei ole ja minulle oli opetettu käsite Jump-start, Salome selosti mekaanikko-kuljettajalle, että paras ratkaisu on nyt irrottaa akku viereisestä pickupista, startata sen avulla ja sitten pistää moottorin käydessä vanha akku takaisin. Auliisti hän myös auttoi toimenpiteessä.

 
Duncanilla on hyvä itsetunto, joten neuvot ja apu otettiin kollegiaalisesti vastaan.
Käsienpesun jälkeen saatoimme vihdoin ajaa portista ulos ja kuoppaiselle kylätielle.

David on isoraaminen mies ja tilani rinkkojen, reppujen ja Davidin kanssa takapenkillä ei ollut iso. Mutta pidin visusti huolta siitä, että vesipullo ja kamera olivat käden ulottuvilla. David tiesi nimittäin kertoa, että UNHCR:n ruokavarastot on yritetty vallata ja Kyakassa on puhjennut mellakka. Kun pahamaineinen M23-sissiryhmä viime kesänä pakotettiin antautumaan YK:n ensimmäistä kertaa ampuessa kovilla ja Kongon hallituksen avustaessa, tuhansia sissejä pakeni Ugandaan. Osa on puolen vuoden rehabilitointileireillä toipumassa traumoista ja oppimassa ihmisten tavoille. Osa on entisten uhriensa ja sotapäälliköiden kanssa samoilla pakolaisasutusalueilla.

Myös Kyakassa on tuhansia ihmisiä, jotka tappavat ruuan, jalkapallon tai väärinkäsitysten takia. Ihmiset, jotka ovat vuosikausia eläneet viidakossa polttaen kyliä, kiduttaen ja tappaen ihmisiä, heidän on vaikea ymmärtää esimerkiksi, että ruokaa jaetaan vain kerran kuukaudessa. Sitten sen määrän on riitettävä kuukaudeksi. Ei voi myydä omaa riisisäkkiään ja sen jälkeen kiivetä aitojen yli ruokavarastoja tyhjentämään. Ja omaa maapalstaansa on viljeltävä, jos mielii saada muutakin ruokaa kuin riisiä. Monen ryöstelijän käteen ei kuokka sovi kiväärin jälkeen. Pakolaisasutusalueet ovat niin isoja ja vaikeasti valvottavia, että vaikka aseiden pitäminen on tietenkin kiellettyä, niitä on varsinkin entisillä sisseillä kätkettyinä pahan päivän varalle. 

 

Ohitamme vihaisen väkijoukon. Tämä kuva olisi parempi jos olisin ottanut kamerani ja mennyt ulos kuvaamaan. Mutta hetken harkittuani en pitänyt sitä kovin terveellisenä vaihtoehtona. Kun olin kääntyneenä takaoikealle ottamaan tätä kuvaa, poliisi syöksyi pieksemään miestä kepillä auton vasemmalla puolella. Siitä en ehtinyt saada kuvaa. 

On selvää, että väkivaltaisten rikollisten ei voi antaa riehua pakolaisasutusalueilla. Mutta Ugandan presidentillä on tapana rutiininomaisesti lähettää siniset kyynelkaasutankit paikalle, oli sitten kyse opiskelijoiden rauhallisesta mielenosoituksesta tutkintojensa tulosten saamiseksi tai mistä tahansa muusta ihmisten mielenilmauksesta. Kyynelkaasuautot ovat tavallinen näky ajaessaan hurjaa vauhtia äänimerkkiä ja vilkkuvaloja käyttäen Kampalan kaduilla. Kiirettä pitää niillä.

Päästyämme vihdoin toivottoman kuoppaisen, kapean ja pölyisen parinkymmenen km:n tienpätkän loppuun ja valtatielle, matkamme Kyegegwasta kohti Kampalaa sujui rattoisasti. Kaikki ajavat kovaa, ylämäessä ohitetaan ja kaistoista ei piitata, eikä niitä edes ole. Ajetaan kolme rinnakkain ja jos mutkan takana edessä on yht'äkkiä mopo, jolla on sänky tarakalla kiikkumassa poikittain, silloin tulee vähän kiire. Mutta sitten taas kaasutetaan.

Ja ohi pitää päästä. Täällä on siis vasemmanpuoleinen liikenne, jos kuva vaikuttaa käänteiseltä.

Mityanan kaupungissa Duncan pysäytti pääraitille ja heti oli grillattujen maissintähkien ja lihan kaupustelijat paikalla. Jääkylmää Fantaa sai myös, mikä teki takapenkkiläisiin suuren vaikutuksen. 

Vasemmalla on tikun nokkaan kääräisty rasvaista lihaa, joka sitten on grillattu ja jota nälkäiset autoilijat himoitsevat. Nuori mies pahvilaatikon kanssa tuo niitä jääkylmiä limsapulloja. Eikä meidän tarvinnut pysäyttää autoa mennäksemme välipalalle, kun se akkukin reistaili.

Matka Kyegegwasta kotiin Kampalaan kesti neljä tuntia. Salomella oli kotiin tuomisinaan matookea muutama terttu, laatikollinen kassavaa ja viisi kananpoikaa varastettujen tilalle. Kanoja kadehdin, ne oli niin kauniin värisiäkin, kullanruskeita. 

Kotona oli ihanaa täyttää pesusoikko lämpimällä saippuavedellä, pestä pikkupyykkiä ja itsestä kaikki punainen pöly pois. Sitten keitin kupillisen vihreää teetä ja istuuduin katsomaan uutisia, uutisfriikki kun olen. Maailma on, kaikesta huolimatta, mukava paikka.

Muzungulla ei ole kavereita

Ketään ei yllätä tieto, että valtaosa ugandalaisista on köyhiä. Mutta tosiasia on myös että Ugandan talous kehittyy nopeasti, öljyä ryhdytään jalostamaan ja kunnianhimoiset suunnitelmat johdattavat maata kohti vaurautta. Ensin on vain muutama pikkujuttu hoidettavana, kuten miljoonia hukkaava korruptio ja tehottomuus sekä presidentti Musevenin päätös teljetä homot vankilaan. Tämä on laki, joka saa länsimaiset avustusjärjestöt leikkaamaan maan kipeästi tarvitsemia tukia.

Kun täällä Kampalassa ja maaseudulla liikkuu länsimaisena Muzunguna, ihmiset tervehtivät ystävällisesti ja miettivät rutiininomaisesti, miten voisivat valkoihoisesta hyötyä. Se lienee köyhälle sallittua. Rikkaat liikkuvat isoissa maastureissaan ja häviävät porttien taakse isoihin residensseihinsä.

Länsimaiselle tämä vauraan ja vakaan keskiluokan puuttuminen aiheuttaa harmia. On mahdotonta asua ihmisten keskellä; se on liian vaarallista. Kaikki jotka kynnelle kykenevät, hankkivat aidan, piikkilangan ja portin talonsa ympärille. Mikäli talo on iso, kannattaa hankkia myös yövartija ja hänelle koira, mikäli sattuu löytämään sellaisen harvinaisen vartijan, joka ei itsekin pelkää koiria, kuten useimmat ugandalaiset. Minä pelkään myös täällä vastaan jolkottavia isoja hirmuja, vaihdan heti tien toiselle puolelle ja yritän olla huomaamaton.

Tämän kuvan nappasin aamutuimaan meidän Ntindan kaupunginosassa. Vartiointiliikkeen auto kerää koirat yötöistä, vie syömään ja nukkumaan ja takaisin hommiin taas illalla. Semmonen bisnes.

Kun rikkaat ja länsimaalaiset asuvat "Gated areas"-alueilla, visusti erillään muista ihmisistä, epäluulo, pelko ja vastakkainasettelu kasvavat entisestään. Silloin on helppo nähdä huppupäinen nuori mies illalla kävelemässä kotiinsa vaarallisena tyyppinä, jonka kodinturvaaja/ vartija ampuu "itsepuolustuksena".

Kotiportilla. Alue on rauhallinen ja turvallinen; on portit ja piikkilankaa. Vastapäiseltä kukkulalta tuulee vilpoinen tuuli illalla ja naapurin tyttö pimputtelee sormiharjoituksia pianolla. Alueella on portin takana ehkä kahdeksan isoa taloa nurmikenttineen ja tietääkseni olen ainoa länsimaalainen. Asun siis huomattavasti itseäni varakkaammassa seurassa.

Samassa kaupunginosassa, Ntindassa, toisella puolella pääkatua pölyinen, kapea tie on reunustettu kauppakojuilla ja niiden takana ovat hökkelit. Kuoppainen tie kiemurtelee neliskulmaisten aaltopellistä ja laudanpaloista kyhättyjen tönöjen välistä. Välissä on roskaista joutomaata, jolla vuohet ja lapset leikkivät ja joukko nuoria miehiä istuskelee tappamassa aikaa. 

En nyt ajatellut analysoida, mitä keskiluokan puuttuminen merkitsee maan yhteiskuntarauhalle ja demokratiakehitykselle. Lähinnä ajattelin valittaa, miten kovaa meillä Muzunguilla on. 

"Kuvittelin, että solahdamme tänne sosiaaliseen elämään saman tien. Mutta olin väärässä." sanoo Ian synkästi. Hän on irlantilainen insinööri, työssä irlantilaisessa öljyfirmassa. Hänen kaunis afroamerikkalainen vaimonsa nyökyttelee ja sanoo jotain, mitä en kuule, koska länsimaisten suosimalla Camel Clubilla 70-luvun hitit soivat järjettömällä volyymillä. http://www.camelclubuganda.com/

"Joko kaikki tahtovat sinulta jotain, rahaa, työpaikan tai vanhan paitasi tai sitten kohtaat rikkaita, jotka eivät ole vähääkään kiinnostuneita niuhottavista länsimaalaisista. Niinpä me nyt sitten istumme täällä keskenämme." hän huutaa korvaani ja viittaa perin valkoiseen asiakaskuntaan Camel Clubilla.

Koulutettujen, mutta keskituloisten afrikkalaisten tapaaminen ei onnistu sattumalta. Siihen tarvitaan verkostoja. Nyt vaikuttaa siltä, että puoli vuotta on näiden verkostojen luomiseen liian lyhyt aika, mikä harmittaa minua suunnattomasti.

Poika tuli!

Tänään olimme työkavereiden kanssa katsomassa Violetin ja Allanin päivän vanhaa vauvaa. Marraskuussa kirjoitin heidän häistään ja nyt sitten vihdoin syntyi meidän kauan odottamamme vauva. On mahdollista, että vanhemmat ja varsinkin isovanhemmat olivat kärsimättömämpiä, mutta kyllä me töissäkin arvuuttelimme milloin se vauva oikein tulee. Laskettu aika oli kaksi viikkoa sitten.

Violet on ollut jo muutaman viikon äitiyslomalla. Kaikki tarpeellinen on hankittu vauvaa varten: pieni sänky, vaatteita ja kylpyamme ja kaikenlaista pientä. Allanin äiti tuli jo tammikuussa ja auttaa nuorta perhettä ainakin kuukauden päivät ennenkuin palaa takaisin kotikylään. Violetin äiti on kuollut.

Violet on töissä Suomen Pakolaisavussa ja niinpä hänellä on erinomainen terveysvakuutus. Sairaala, jossa hän synnytti on yksityinen ja hyvämaineinen. Kun sain vauvan syliini, tutkin hänen mietteliäitä kasvojaan ja olin sitä mieltä että suu on isän ja nenä äidin. Allan sanoi, että kyllä vauvasta näkee että se heidän on. Ja hyvä niin, ranteessa ei nimittäin ollut tunnistusranneketta kuten myös ugandalaisissa sairaaloissa normaalisti on.

Violet imetti vauvaa kolme kertaa lyhyehkön visiittimme aikana. Lapsella on kova elämännälkä. :) Verhon takana on toinen pariskunta vauvan, sukulaisten, ystävien ja työkavereiden kanssa. Vastakkaisella puolella kaksi uutta vauvaa. Kaikki kuitenkin puhuivat hillitysti ja Violetin sukulaiset lähtivät hienotunteisesti käytävään kun tulimme. Sairaanhoitaja kävi antamassa antibioottirokotteen jotta keisarinleikkauksesta tullut haava ei tulehdu ja kätilö kävi tarkistamassa vauvan; kaikki hyvin.

Nuori perhe asuu Makindyessä lähellä Pakolaisavun Koulutus- ja kurssikeskusta ja Violet toivoo, että hän voi piipahtaa kotona imettämässä senkin jälkeen kun hän on kahden kuukauden äitiysloman jälkeen palannut töihin.

Violet on 27-vuotias nuori kampalalainen virkanainen. Hänen lapsensa on saanut hyvän alun elämälleen eikä ole yksi niistä 310 vauvasta, jotka Ugandassa kuolevat joko synnytyksessä tai heti sen jälkeen. Mutta anoppi on kylässä ja voi olla, että kotirauhan nimissä hän ei poistu talosta kuukauteen. Niin anopin kotikylässä tehdään ja niin tehdään myös pojan perheessä.

Takaisin toimistolla kerroin Gaudensialle suomalaisesta äitiyspakkauksesta ja lähetin Kelan infopaketin englanniksi. Ja hän kertoi nyky-ugandalaisten seksuaalikasvatuksesta joka edelleen annetaan teini-ikäisille tytöille ja pojille erikseen ja joko tädin, enon tai muun vanhemman sukulaisen toimesta kotikylässä. Kikatimme ison osan iltapäivää, mutustimme keksejä ja jatkoimme tietenkin puhumalla miehistä. Mutta siitä toisella kertaa.



 

Työpäivä Nsambyassa

Se on kumma juttu tuo kärsivän ihmisen kohtaaminen. Mikään minun koulutus- tai muussa taustassani ei ole valmistanut minua siihen. En tiedä mitä sanoa enkä tiedä miten suojautua. Eilisen jälkeen on sellainen olo, että olen vereslihalla ja tavalliset asiat ovat mekaanisia.

Sen sanon heti, että jos lapsi huutaa tai itkee tuskaa, silloin lähden pois. Siinä menee raja. Mutta ne nälkäiset lapset, joita tapaan, he ovat äänettömiä. He seisovat hiljaa ja katsovat minuun. Sitä katsetta kestää vähän aikaa.

Lapset ovat aamupäivällä kaksi tuntia Suomen Pakolaisavun järjestämällä englanninkielen kurssilla Kampalan köyhässä slummisssa Nsambyassa. Eilen opettaja, Margaret, opetti kelloa ja numeroita, mutta keskittyminen oli vaikeaa koska heillä oli nälkä. Kysyin jokaiselta näiltä lapselta mitä he ovat syöneet aamulla ennen kurssille lähtöä. Kukaan ei ollut syönyt mitään. He olivat vaisuja vaikka Martin, autonkuljettaja, piti ystävällisesti kättä lapsen olkapäällä kääntäessään kysymyksiäni swahiliksi ja lugandaksi. "Saatko ruokaa kun menet kotiin?" kysyin. "Ehkä." lapsi sanoi ja katsoi ohi.

Autossa puhuin kiihkeästi Martinille, lapsilla on kuitenkin toivoa, he oppivat englantia, menevät valtion peruskouluun ja saavat siellä lounaaksi matokea, banaanimuhennosta ja ehkä joskus riisiä tai maissipuuroa. Eikö niin, että he käyvät koulua monta vuotta ennenkuin tytöt tulevat raskaaksi ja poikien täytyy yrittää löytää työtä, mitä tahansa. Ääneni vaimeni. Martin oli vaiti. Seisoimme ruuhkassa ja ruutuun koputti ehkä kymmenvuotiaslapsi, joka myi purkkaa.

Tämä kokemus olisi riittänyt. Mutta apeuteeni tänään on syynä myös yritykseni eläytyä aikuisten kärsimykseen. Mielestäni, jos joku ihminen luottaa minuun niin paljon että kertoo elämästään, on minun velvollisuuteni yrittää ymmärtää hänen kokemaansa.

Suomen Pakolaisavun Koulutus- ja kurssikeskuksessa oli meneillään englanninkielen fasilitaattoreiden jatkokoulutus. Nämä fasilitaattorit ovat pakolaisia Kongosta, Somaliasta, Ruandasta ja Etelä-Sudanista. Kukin heistä toimii oman 30-hengen ryhmänsä englanninopettajana. Kun saavuimme sinne, oli lounasaika ja saimme lautasen matokea, keitettyä pinaattia ja lihanpalan (josta tosin kieltäydyin ja tunsin itseni hemmotelluksi nirsoilijaksi). Martin meni ulos varjoon syömään ja minä ryhdyin töihin.

Senga Liwali Muhindi on 35-vuotias. Tarkistin illalla hänen taustansa niiltä osin kuin se oli mahdollista ja kaikki piti paikkansa. Hän on yliopistokoulutettu ihmisoikeusaktivisti Gomasta. Hän teki tutkimuksia ja kirjoitti raportteja ihmisoikeusloukkauksista Itä-Kongossa. Raportit julkaistiin YK:n ja eri ihmisoikeusjärjestöjen toimesta, joten hänen elämänsä oli vaarallista. Kaikki tahot halusivat hänen lopettavan toimintansa tai kuolevan. Hänet vangittiin viisi kertaa. Häntä on kidutettu viiltämällä, polttamalla, vesikidutuksella ja seksuaalisesti. Nyt hän on seksualisesti kyvytön ja hänellä on syöpä. En kysynyt mikä syöpä. Istuin ja katsoin hänen kasvojaan ja ajattelin että minun täytyy ainakin pystyä kuuntelemaan. 

Mihinkään muuhun en pystynyt. Kuka pystyy kuvittelemaan kipua? Kauhua? Mitä ihmiselle voi sanoa?

Sitä hetkeä vihaan: kun sanon, että kiitos paljon että puhuit kanssani. Kiitos. Kättelen, otan kameran ja lehtiön ja nousen autoon. Silloin tuntuu, että petin tämän ihmisen luottamuksen, en pysty tekemään mitään, lähden pois.

Mutta huomenna, kun tämä apeus ja kurja olo on vähän helpottanut, kirjoitan sekä lasten, että aikuisten koulutuksesta artikkelin. Ehkä se riittää? Ehkä riittää tietää, että organisaatiot toimivat, joku suunnittelee järkevää toimintaa ja joku antaa rahaa, joku auttaa kärsiviä ihmisiä?

Lukutaidoton arvaa, erehtyy ja turhautuu

Vona Kabairalla on seitsemän lasta. Pienimmän, Demaisen, hän on juuri heilauttanut lonkalta selkäänsä. Vona kertoo Raphael Ogwettalle miksi hän tahtoo oppia lukemaan ja kirjoittamaan.

-       - Tahdon kohentaa perheeni elämää. Kun osaan lukea, voin tutkia UNHCR:n kylttejä tarttuvista sairauksista, ymmärrän, mitä jauhopussin kyljessä lukee ja minua ei huijata markkinoilla, hän sanoo.

Äskettäin Kongosta paennut Vona osallistuu Suomen Pakolaisavun englanninkielen kurssille kolme kertaa viikossa. Ennen kurssia kyläläiset Kyangwalen pakolaisasutusalueella Länsi-Ugandassa rakensivat itse katoksen, vuolivat penkit ja opettajan pöydän. Pakolaisapu osti liitutaulun ja avusti rakennusmateriaalien hankkimisessa mutta tulevat opiskelijat tekivät kaiken työn itse. Kun katos oli valmis ja penkit paikallaan, Raphael lähetti vastavalmistuneen opettajan tai fasilitaattorin ja englannin opiskelu saattoi alkaa.

-       - Saimme kaikki työkirjan, Vona kertoo ylpeänä. Se oli ensimmäinen kirja, jonka hän oli koskaan omistanut. Ensimmäiseksi hän oppi kirjaimet. Nyt, kuukauden opiskelun jälkeen, hän osaa kirjoittaa nimensä, henkilötietonsa ja siviilisäätynsä. Vona puhuu mielummin kuin kirjoittaa ja kun kysyn minkä ikäinen hän on, hän osaa vastata englanniksi: 40. Ehkä.

Raphael kääntää kysymykseni swahiliksi ja saan tietää, että Vona ei ole varma lastensa syntymäpäivistä. Nyt kun hän on oppinut numerot ja käyttämään kalenteria, hän aikoo yksinkertaisesti yhdessä miehensä kanssa päättää todennäköisen päivämäärän ja vuosiluvun, milloin kukin lapsi on syntynyt. Nyt tämä tietämättömyyden kierre päättyy tässä suvussa ja perheessä. Luku- ja laskutaidon myötä elämä hahmottuu selkeämmin. Omiin asioihin voi vaikuttaa kun ymmärtää karttaa, kelloa ja tienvarsikylttejä. Vona odottaa innokkaasti aikaa, kun hän osaa lukea niin hyvin, että pystyy lukemaan lehtiä.

Maailma on sulkeutunut

-      -  En tahdo koskaan enää herätä siihen, että kuulen huutoa ja laukauksia. Tahdon tietää, missä soditaan, että voin lähteä pakoon ajoissa, hän sanoo ja korjaa pojan asentoa selässä. Lapset on saatettava turvaan ja silloin tieto on valttia.

Kun Suomen Pakolaisapu teki kyselytutkinuksen siitä, miksi ihmiset Kyangwalin pakolaisasutusalueella tahtovat oppia lukemaan ja kirjoittamaan, tulos oli länsimaalaisesta häkellyttävä. On niin vaikea kuvitella maailmaa, jossa ei ole kirjoitettua tietoa, tarua ja todellisuutta. On vaikea kuvitella maailmaa, joka on ajaton ja rajaton esi-isien ja syntymättömien ihmisten suunnassa mutta päättyy kylän taakse pellolle, mitä tulee käsitykseen tästä maailmasta.

Suomalainen ummikkona

Minun äitini oli kansakoulunopettaja ja vietin varhaislapsuuteni omassa pienessä pulpetissa äidin opettajanpöydän vieressä. 4-vuotiaana kirjoitin kirjeitä ja luin satuja. Täällä Ugandassa on ollut uusi kokemus päivästä toiseen olla kieliympäristössä, jossa ei ymmärrä mitään. Kaikki Kampalassa puhuvat lugandaa arkikielenään ja pakolaisasutusalueilla ihmiset puhuvat swahilia. Osaan tervehtiä kohteliaasti kummallakin kielellä, mutta en juuri muuta. Uteliaalle ihmiselle on turhauttavaa, kun ihmiset puhuvat ja nauravat, korottavat ääntään tai ovat ärtyneitä, enkä ymmärrä, mistä on kysymys. Lugandankieliset uutiset ja kyltit ovat tietenkin myös käsityskykyni ulottumattomissa. Mutta aina pärjää englannilla. Englanti on virallinen kieli ja opetuskieli koko maassa on englanti. Keskimäärin ugandalaiset puhuvat äidinkielensä lisäksi englantia ja jotain toista paikallista kieltä.

Millaista siis elämä on, kun ei osaa lukea ja kirjoittaa?

-    -   Sitä on avuton, Vona sanoo yksinkertaisesti. Milloinkaan et tiedä, huijataanko sinua markkinoilla, kaupassa tai kun täytät jotain virallista paperia. Et tiedä mitä lääkepurkissa lukee ja sinun täytyy arvata, kun ostat uudenlaista ruokaöljyä. Kaupungissa et löydä mihinkään, on koko ajan kysyttävä tietä. Kaikkein pahinta on, kun et pysty auttamaan lapsia kotiläksyjen teossa, hän puuskahtaa.   

Lukutaito jäsentää elämää  

Suomen Pakolaisapu antaa ihmisille lukutaidon ja mahdollisuuden parantaa elämäänsä joko Ugandassa tai kolmannessa maassa, mikäli he eivät voi palata kotiin. Sadat pakolaiset oppivat sen lisäksi englannin. Kuudentoista vuoden ajan tuhannet ihmiset ovat lukutaidon ja englanninkielen avulla tulleet tietoisiksi omasta elämästään, sen mahdollisuuksista, omista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan.

-      -  Hankin rahaa kuokkimalla ihmisten peltoja. Se on raskasta työtä, olen jo vanha ja synnyttänyt seitsemän lasta. Kun osaan lukea ja laskea, voin oppia jonkun toisen ammatin, Vona sanoo toiveikkaana.  

Vakaa vanha valtio?

Mikä tekee valtiosta vakaan? Kun lukee vaikkapa Uuden Suomen http://puheenvuoro.uusisuomi.fi/ blogikirjoituksia, kirjoittajat viittaavat köyhään historiaamme, arveluun, että suomalaiset kannattavat sosialismia ja mietteisiin siitä onko pääkirjoituksen arvostelu turhaa vai sananvapauden käyttämistä. "Suomi on uppoava laiva" huokaa joku ja Seppo-Juha Pietikäinen viittaa amerikkalaisen Fund for peace-ajatushautomon tutkimukseen jonka mukaan Suomi sijoittui viimeiselle, 178:lle sijalle maiden välisessä vertailussa. Mitkä vertailukriteerit olivat, sitä hän ei kerro mutta voivottelee Suomen surkeaa sijoittumista.

Janne Suuronen referoi ilmeisesti samaa tutkimusta ja päätyy, oikeutetusti, päinvastaiseen tulokseen.  http://ffp.statesindex.org/rankings-2013-sortable

Suomi on turvallinen, taloudellisesti menestyvä ja hallinnoltaan läpinäkyvä valtio. Ajatus vallankaappauksesta tuntuu absurdilta, jopa huvittavalta. 

Täällä Ugandassa ajatus sen sijaan käy yhdellä jos toisellakin mielessä. Valtio ei ole vanha, ei vakiintunut eikä erityisen vakaa. Naapurivaltiot ovat sisällissodassa tai sen partaalla ja Ugandan näennäisen rauhallisesta parinkymmenen vuoden jaksosta huolimatta pinnan alla kytee. Seuraavat vaalit ovat kahden vuoden kuluttua ja silloin presidentti Yosewi Museveni on ollut vallassa tasan 30 vuotta. Sinä aikana kansalaisten luottamus lakiin ja sen toimivuuteen on kasvanut joskin oikeusjäjestelmässä on pahoja puutteita. Ihmiset joutuvat odottamaan oikeudenkäyntiä joskus vuosia ja tuomiot vaihtelevat rajusti. Oikeuslaitos on yhtä altis korruptiolle kuin valtion muutkin virastot.

Ugandan talous sen sijaan kasvaa ja riippuvuus maataloudesta vähenee palveluelinkeinojen hyväksi. Maassa on runsaat öljyvarat, joiden hyödyntämisessä norjalaiset, irlantilaiset ja kiinalaiset yhtiöt ovat olleet nopeita. Valtio yrittää saada osansa ja on aiheellista kysyä, jääkö vauraudesta mitään ugandalaisille.

Maassa toimii valtapuolueen, NRM:n lisäksi myös pääoppositiopuolue FDC joidenkin pienempien puolueiden lisäksi. Vaikka edellisten vaalien luotettavuudessa olikin toivomisen varaa, oppositio kuitenkin toimii aktiivisesti ja sen äänenkannattaja Daily Monitor on tällä hetkellä taas toiminnassa. Uganda onkin afrikkalaisen tutkimuslaitoksen mukaan selvinnyt naapureitaan paremmin turvallisuuden, läpinäkyvyyden, oikeuslaitoksen toimivuuden ja taloudellisen kehityksen mittareilla mitattuina.

Mutta naapurimaat ovat romahtamisvaarassa, mikä tuo tuhansia pakolaisia, rasittaa taloudellisesti köyhää maata ja luo epävakautta myös Ugandaan.

http://www.moibrahimfoundation.org/interact/ 

Kanat ja kiväärit

Arkeni Kampalassa on – juuri arkea, tavallista, hyvää elämää.

Väriyhdistelmät ovat kadehdittavia, niistä nautin; hempeä mutta intensiivinen lila ja sinapinkeltainen tummaa ihoa vasten, kerma ja ruskea, räiskyvä oranssi, syvä punainen. Kaikki värit ovat kauniita tummalla iholla. Näen länsimaalaisia muutaman kerran viikossa ja me olemme punaisia, palaneita tai visusti valkoisia, välttäneet-aurinkoa-viimeiseen-asti, mikä on viisasta mutta mielestäni ei niin esteettistä. Puissa on loistavia punaisia, syvän lilan ja kirkkaan keltaisia kukkia. Eilen kävellessäni kotiin, kypsä, syvän vihreä avokado putosi suoraan eteeni. Ahaa, tuo on siis avokadopuu! J

Hajut ovat tuttuja; makea täyteläinen haju leijailee kun ruoka savustuu banaaninlehtikäärössä tienvarsilla. Piirakat friteerataan öljyssä ja ohikulkijat ostavat mukaansa höyryävän kuuman herkun paahdetun maissintähkän seuraksi. Mutta iltaisin poltetaan roskia ja sisään hiipii mustan palaneen muovin myrkyllinen katku.

Kampalan liikenne palaa pikkuhiljaa entiselleen pyhien jälkeen. Kuorma-autot puskevat uupuen ylämäkeä ja peittävät takanaan tulevat mustaan myrkkypilveen. Ruuhkat estävät kaiken liikkeen kolme kertaa päivässä. Siinä sitten istutaan pakettiautossa kuudentoista ihmisen kanssa ja hengitetään kuumaa ilmaa ja päästöjä. Kaikilla moottorit puksuttavat sen vartin, puoli tuntia, jonka mateleminen kestää ennenkuin taas päästään vähän eteenpäin. Autossa musiikki täysillä, ihmiset puhuvat kännykkään, toisilleen kadun toisella puolella ja kaupustelijat huutelevat puikkelhtien autojen välissä.

Muutama päivä sitten kävelin kauppaan syventyneenä ajatuksiini. Vastaantulijat toivottivat Onnellista Uutta Vuotta mutta mietin miten onnellinen vuosi 2014 mahtaa olla Ugandalle. Pitäisikö meidän olla huolissamme presidentti Musevenin vailla mitään mandaattia tekemistä ulkopoliittisista avauksista suhteessa sotaa käyvään naapuriinsa. Presidentti uhoaa ja uhkailee toista osapuolta joten rauhanvälitykseen hän ei ainakaan kelpaa.

Hyppäsin tiessä olevan montun yli ja huomasin, että vieressäni tepasteleva kana teki samoin. Huvitti todeta, että en enää huomaa ympärilläni liikkuvia kanoja, kukkoja ja vuohia. Ne vain ovat täällä ja kuuluvat myös kotipiirini äänimaailmaan. Päivisin koirat makailevat varjossa mutta yöllä kiirii hyytävä haukku pihalta toiselle. Ne kuulostavat vahtikoirilta, jotka ottavat tehtävänsä tosissaan.

Arkisiksi ovat muuttuneet myös ihan kaikilla vahdeilla, poliiseilla ja sotilailla olevat kiväärit. Naapurin residenssiä vahtii poliisimies kiväärin kanssa. Vaihdamme aamuin illoin muutaman sanan säästä ja yleisistä asioista. Kauppojen, pankkien ja ravintoloiden ovilla kivääriä kantavat vartijat tutkivat laukut ja sivelevät housut metallinpaljastimella. Joskus myöhään illalla olen kuullut laukauksen mutta ei huutoa, ei meteliä. Kuvittelen jonkun ikävystyneen vartijan ampuneen rotan aikansa kuluksi ja iltapalaksi.