Luin kollegan välittämän erinomaisen artikkelin siitä, miten itseluottamus ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Vaikka seisot luokassa kahdenkymmenen ihmisen edessä, hallitset aineiston ja pidät pään pystyssä kaikkien tarkkaillessa sinua, ääni on vakaa ja matala, siitä on vielä askel siihen, että yleisö kokee sinut luotettavaksi tiedonvälittäjäksi. Tällaisten asioiden kanssa opettajat painiskelevat.
http://susanpiver.com/2013/12/19/owning/

Poliitikoilla on niin paljon helpompaa. Pyrkiessään luomaan kuvaa luotettavuudesta, asiat yksinkertaistetaan ja ne esitetään vankkumattomalla itseluottamuksella. Meillä Suomessa ei tunneta termiä "Poliittinen vastuu". Mikäli käy ilmi että poliitikko on toiminut vastuuttomasti tai suorastaan virheellisesti, hän tarrautuu asemaansa ja syyttää muita tapahtuneesta. Poliitikko luopuu vallasta vain pakon edessä. Opettaja ei voi kuin kadehtia moista strategiaa. Ajatella, on mahdollista olla aina oikeassa, tietää kaikki, tehdä karkeita virheitä ja silti sulkea korvansa kritiikiltä! Me luokkahuoneessa kohtaamme keskustelua ja kyseenalaistamista kasvotusten ja se on mielestäni yksinomaan terveellistä.

Kokonaan toisessa katgoriassa liikkuvat testosteronia puhkuvat, itseluottamuksesta paisuvat afrikkalaiset poliitikot. Kun Ugandassa kahden vuoden kuluttua on seuraavat vaalit, on istuva presidentti, Yoweri Museveni ollut vallassa 30 vuotta. Hänellä ei ole aikomustakaan siirtyä syrjään. Päinvastoin; vaalit mielessään hän esiintyy suurena rauhanneuvottelijana lähtiessään Etelä-Sudaniin luomaan keskustelua presidentti Salva Kiirin ja hänen kilpailijansa, heinäkuussa syrjäytetyn Riek Macharin välillä.

Mutta kuten opposition äänenkannattajan, Daily Monitorin kolumnisti Bernard Tabaire sanoo, mitä Museveni voi sanoa osapuolille? Kehottaako hän Kiiriä kitkemään korruption, olemaan pyrkimättä kolmannelle kaudelle ja luopumaan diktaattorin otteista? "Olisipa hedelmällinen keskustelu heidän kahden välillä", Tabaire kommentoi ironisesti.

Entä mitä hän voi sanoa Macharille, joka vaatii Kiiriä luopumaan vallasta ja on väkivälloin, satoja siviiliuhreja säästämättä ottanut haltuunsa Bentiun kaupungin haavoittaen maan öljyntuotantoa? Tabaire muistuttaa, että kun Museveni 30 vuotta sitten pyrki valtaan, maa yhä vuosi verta Idi Aminin hirmuhallinnon jäljiltä. Museveni ei odottanut kunnes maa oli toipunut, vaan pani uganalaiset kärsimään sisällissodasta joka nosti hänet valtaan. Mitä hän voi sanoa Macharille, tämä rauhanvälittäjä?

Se, mitä etelä-sudanilaiset, ugandalaiset ja me muut toivomme, on että vallanpitäjien itseluottamuksella olisi jokin kosketus todellisuuteen. Ei ole aihetta hybrikseen omasta erinomaisuudesta, jos joku toinen kärsii silmittömän vallanahneuden seurauksena.
Hei, me olemme täällä, tarvitsemme puhdasta juomavettä ja ruokaa joka päivä ja tahdomme nukkua yömme turvassa. Älkää viekö meiltä toimeentuloa ja elämää syöksemällä maa sekasortoon. Haluamme viisaita päättäjiä, sellaisia jotka ymmärtävät jotain siitä, mitä Nelson Mandela elämällään ja esimerkillään opetti.

Sudanilainen poika tulossa kaivolta Kyangwalin pakolaisasutusalueella Ugandassa.

Lauantaina Violet ja Allan saivat toisensa. Kuvassa morsian allekirjoittaa avioliittotodistuksen papin avustaessa.

Kun istuimme ruuhkassa matkalla kirkkoon nuoren 35-vuotiaan työkaverin, Salomen kanssa oli luontevaa rupatella romanttisista suhteista. Salome on opiskellut aikuiskoulutusta yliopistossa, hänellä on unelmatyö Kyakan pakolaisasutusalueen aikuiskoulutuksesta vastaavana, hän on iloinen, energinen ja itsetietoinen.

- Olen ikäänkuin antanut periksi. Ikäiseni ugandalaiset miehet ovat kaikki naimisissa ja naimattomat ovat taatusti ihan toivottomia! hän puuskahtaa. Ugandassa on tavallista mennä naimisiin kahdenkymmenen molemmin puolin joskin koulutetut kampalalaiset saattavat ensin asua yhdessä vähän aikaa ennen naimisiinmenoa. Salomekin oli naimisissa mutta yksityiskohta, joka rakastuneena ei vaikuttanut tärkeältä, nousi ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi: mies oli muslimi ja Salome kristitty. Yhteiselämä kävi mahdottomaksi ja nyt Salome on 9-vuotiaan tytön yksinhuoltaja.

Salome vahvistaa käsitykseni, että ugandalainen naimisissa oleva mies mielellään pitää oikeutenaan tapailla tyttöystävää. Suhde tyttöystävään on pidettävä salassa, vaimo raivostuu ja on vaarallinen saadessaan tietää, mutta miehet eivät anna sen estää seikkailujaan. Siinä siis optio kiireiselle uranaiselle?

- Ei pyykkiä, ei ruuanlaittoa, vain miellyttävää yhdessäoloa silloin kun itse tahdot, Salome listaa salaisen suhteen etuja. Siitä puheenollen, hän jatkaa, tekevätkö suomalaiset miehet kotitöitä? hän kiinnostuu.

- Periaatteessa kyllä, vakuutan. Ainakaan et milloinkaan kuule argumenttia että mies kieltäytyy koska on mies. Mutta heitä saa olla patistamassa ja naisen täytyy useimmiten organisoida kaupparissut ja siivoamiset. Lastenhoito sovitaan menojen eli työn ja harrastusten mukaan.
Salome nyökyttelee, niin, itse ne työt on organisoitava.

Ugandassa elää kiinnostavalla tavalla rinnakkain vanhat traditiot ja moderni elämäntapa. Naimisiin mennään ensin kotikylässä ikivanhojen menojen mukaan ja sitten vasta kirkossa. Itse asiassa yhteisön silmissä traditionaalinen vihkiminen on riittävä.

Kun vihdoin pääsimme ruuhkasta ja ajoimme kohti kirkon porttia, siellä oli pakettiauto/ taksi pysähdyksissä ja sukulaiset maalta purkautuivat ulos pitkän ajomatkan jäykistäminä. He venyttelivät jäseniään, käärivät huivejaan ja purkivat nyyttejään autosta. Takakontti oli auki ja penkkien alta kurkisti vuohen pää. Se oli teurastettu aamuvarhaisella mutta kanat kotkottivat tuohduksissaan kun niitä pyydystettiin penkkien väleistä. Sisällä kirkossa miehillä oli siistit puvut tai ugandalaisittain valkonen paita ilman kaulusta mustien suorien housujen kanssa. Naisilla oli taidokkaita letityksiä hiuksissaan ja kiiltäviä, kokopitkiä leninkejä. Pappi lausui ystävällisiä ja kannustavia sanoja nuorelleparille, kamerat räpsyivät ja tunteellisten lauluesitysten aikana äidit pyyhkivät silmäkulmiaan.

Morsian oli mitä suurimmassa määrin raskaana mutta se ei ollut mikään ongelma, Salome vakuutti.
- Kunhan he ehtivät naimisiin ja selviävät vielä tästä pitkästä päivästä ennenkuin vauva syntyy, hän lisäsi huolestuneena. Käsittääkseni huoli oli aiheellinen.

  

Työ tekijäänsä kiittää

Olen tyypillinen ikäpolveni edustaja. Työ määrittää minua ja pidän kunnia-asianani tehdä työni aina niin hyvin kuin mahdollista. Juuri koska minulla on monta ammattia ja olen ollut monenlaisissa töissä, tiedän miten äärimmäisen tärkeä työ on elämäni keskeisenä sisältönä. Sitäpaitsi pidän työnteosta kunhan se on mielekästä ja tarpeeksi haasteellista. Kiinnostavia, ajattelua vaativia tehtäviä, ei konemaista datan syöttämistä tietojärjestelmiin.

Toimittajan työ on sikäli kiitollista että sitä voi tehdä ihan koko ajan. Alleviivata kun lukee päivän lehteä, hakea taustatietoja netistä, tehdä muistiinpanoja uutis- ja ajankohtaisohjelmien aikana ja havainnoida ihmisten elämää kauppareissulla. Kaikkein hauskinta on istua pikkubussissa eli täkäläisittäin Kampalassa "taksissa". Ensimmäinen huomio on silloin, että sekä kuljettaja että konduktööri/ sisäänheittäjä ovat nuoria miehiä. Usein myös valtaosa matkustajista on nuoria miehiä ja naisia, eikä ihme; 78% Ugandan väestöstä on alle 30-vuotiaita! Nuoret aikuiset liikkuvat etsimässä työtä, mitä tahansa, joka toisi leivän pöytään. Kaikilla ei ole edes peruskoulua käytynä koska vanhemmilla ei ollut varaa maksaa lukukausimaksuja, kirjoja ja koulupukuja. Ammattikoulutukseen pääsee vielä harvempi ja yliopistokoulutus on todellista ylellisyyttä. Avustavista töistä taistellaan ja niihin suostutaan oli ehdot mitkä tahansa.

Najib, meidän kahden kuukauden aikana kolmas house boy on 27-vuotias. Hän on kouluttamaton ja ikionnellinen saatuaan orjatyön surkealla palkalla. Najib on aina töissä. Eilen illalla, sunnuntaina tulin kotiin puoli yhdeksältä illalla ja Najib avasi minulle portin. Kun seinänaapurini, Libyalainen diplomaatti tänä aamuna lähti seitsemältä töihin, Najib oli jo lakaisemassa pihaa. Vuokraemännän ja hänen äitinsä autot on pestävä joka toinen päivä, sisältä ja ulkoa, renkaita unohtamatta. Sitten Najib kuokkii talon takaisella kasvimaalla, hoitaa puutarhaa ja on tullut avaamaan porttia myös keittiöessu päällä. Palkkaa hän saa 100 000 Shillinkiä/kk eli noin 35€. Hänellä on oltava huone talon takaosassa, kukapa muuten päästäisi myöhäiset tulijat sisään. Olletikin myös hän saa päivittäisen matokensa (banaanimuhennos) papujen kera kuten siivoojakin.

Kun käyn kaupassa ja ostan pari litraa vettä, vesimelonin, ananaksen, pari avocadoa, purkin paahdettuja manteleita ja shampoopullon, olen tuhlannut 50 000shillinkiä. Najibin kuukausipalkka on nopeasti mennyt jos hänen kauppareissunsa ovat yhtä holtittomia. Onneksi hän ei pääse kauppaan kuin kahtena vapaapäivänään kuukaudessa. Muuten hän on töissä ja varalla vuorokauden ympäri. 

  

Terroristijahdin myötä monet ihmiset ovat saaneet töitä kauppojen ja virastojen ovivahteina. Omassa kaupassani Carol tarkastaa naisten laukut yhdeksästä aamulla yhteentoista illalla arjet ja pyhät niitä kahta vapaapäivää lukuunottamatta. 

Vaatekaupan myyjä pyytää: ”Ota minut mukaan Suomeen!” Täällä elämä kuulemma on pelkkää työntekoa. Opettavaisesti sanon, että suomalaiset ovat myös erittäin kovia tekemään töitä. Myyjä on sitä mieltä, että Suomessa työnteolla on sentään joku tolkku; sitä ei tehdä 12 tuntia, kuten hän joka päivä ja palkalla voi elää. Nyt hän saa 200 000 Sh/kk ja elätettävänä on vanhemmat ja kolme nuorempaa sisarusta. Siihen minä en sano mitään.

Aina kannattaa opiskella, niinhän se on. Mutta työn saantipa ei olekaan kiinni hyvästä todistuksesta tai erinomaisesta ja laajasta kokemuksesta. Läpeensä korruptoituneessa yhteiskunnassa työn saa se, jolla on ruskea kuori sujautettavaksi työhaastattelussa. Se on äärimmäisen turhauttavaa esim. sairaanhoitajille, opettajille ja insinööreille. Tunnen kätilön, Itakaimin, joka oli pitkän kokemuksensa ansiosta pätevin hakija. Työn sairaalassa Kampalassa sai kuitenkin nuori vastavalmistunut. Niinpä Itakaimi, kahden lapsen äiti työskentelee kätilönä Nakivalen pakolaisasutusalueen sairaalassa ilmaiseksi. Hän tahtoo pitää yllä ammattitaitoaan odottaessaan seuraavaa tilaisuutta ja matkustaa kuuden tunnin matkan joka sunnuntai ollakseen aamulla seitsemältä työpaikalla.

Työttömyysprosentti nuorten aikuisten keskuudessa on pelottavan korkea, kaupungeissa jopa 80%. Onneksi Uganda on edelleen maatalousmaa, maaseudulla selviytyminen on vähän helpompaa. Kampalassa tilanne on tukala ja joka vuosi työmarkkinoille tulee kymmeniä tuhansia uusia nuoria pelkästään ugandalaisia työnhakijoita. Siihen päälle rahattomat pakolaiset naapurimaista.

Miltä tuntuu olla nuori ja vahva eikä milloinkaan saa kokea tyydytystä hyvin tehdystä työstä ja siitä, että pystyy auttamaan perhettään ja elämä menee eteenpäin?

I have a ball!

Olen osallistunut järjestöaktiiveille suunnattuun viikon pituiseen koulutukseen. Kampalassa on noin 50 000 pakolaista ja osa heistä on järjestäytynyt. Kuten kuvitella saattaa, ihmisillä on palava halu kohentaa omaa ja muiden pakolaisten elämää, mutta kaikesta on pula. Ei ole mitään mahdollisuutta tarjota vapaaehtoisille työntekijöille ruokaa, ei rahaa vuokraan, ei työtä eikä muutakaan konkreettista apua. Se, mihin järjestöt keskittyvät, on löytää keinoja miten pakolaiset löytävät elämisen mahdollisuuksia. Ensin on tärkeintä auttaa ihminen eteenpäin traumaattisista pakenemiseen liittyvistä muistoista. Sitten heille opetetaan vaikka miten valmistaa ja myydä saippuaa tai koruja, englanninkielen alkeet ja miten työtä haetaan.

Suomen Pakolaisapu on vastannut nuorten yhdistysten tarpeisiin kouluttamalla vetäjät järjestörutiineihin, jotka auttavat suunnittelemaan ja arvioimaan toimintaa sekä saamaan uusia jäseniä ja myös avustuksia jotta järjestön toiminta ylipäätään on mahdollista. 

 Sain opettaa yhdistyksen tiedottamista ja informaatiokulkua  yhden päivän ajan. Mitä opettamiseen tulee, olin itseäni paremmassa seurassa, pätevien ammattilaisten keskellä. Mutta opiskelijat, järjestöaktiivit, olivat kiinnostuneita ja osallistuivat sekä luentoon että ryhmätyöhön huomattavan innokkaasti. Jotkut heistä eivät olleet syöneet aamiaista ennen tuloaan, teetauko oli vasta klo 11.00. Monet asuvat yli kymmenen hengen taloudessa pienessä yksiössä tai kaksiossa vailla mitään mukavuuksia. He eivät saa tuloja työstään ja niinpä Pakolaisavun kustantama tee ja lounas tulivat tarpeeseen.

Iltapäivällä annoin tehtäväksi suunnitella ja pitää tehokas Elevator Speech. "Suunnittele ja pidä tehokas, lyhyt puhe, jonka aikana markkinoit järjestöäsi niin, että kuulija kiinnostuu niin paljon että ottaa käyntikorttisi ja tahtoo tietää lisää." Kun mitään valtion tai muun tahon rahoitusta ei ole, on oltava valmius tarttua tilaisuuteen, jos mahdollinen tukija ilmaantuu näköpiiriin. Kaikki pitivät puheen jonka jälkeen he saivat yleisöltä kommentteja, kysymyksiä ja rakentavaa palautetta.

Jotkut pitivät myyntipuheensa ranskaksi, mutta useimmat käyttivät sujuvasti vasta oppimaansa englantia. Kuvassa oleva Aimee työskentelee Bondeko-nimisessä yhdistyksessä joka on ottanut pääasialliseksi tehtäväkseen tarjota turvan erityisen haavoittuvassa asemassa oleville pakolaisille, kuten naisille ja lapsille. Katolinen pappi on perustanut järjestön ja se toimi hyvin muutaman vuoden. Mutta nyt pappi on muuttanut takaisin Ranskaan ja Aimee on epätoivoinen: "En ymmärrä, mistä saamme rahat vuokraan. Meillä on 38 ihmistä pienessä hökkelissä ja meillä ei aina ole antaa heille ruokaa. Joinain päivinä vain tahdon antaa periksi."

Kun sitten kärpäset surisevat, aurinko porottaa ja iltapäivä on uneliaimmillaan, on aika ottaa Energiziser. Kaikki ylös ja tuolit sivuun! Soccer without Borders-järjestön kundi vetää huutokuoroleikin jälkeen "I have a ball"-vuoropuhelun. Siitä ei ole kuvia, koska olin tietysti leikkimässä. Iloisia kasvoja, silinneitä otsia, naurua ja energiaa. Leikki on ihmisen pelastus!

God is protecting us!

När jag i morse kom fram till varuhuset Garden City, slogs jag av antalet poliser utanför. En lastbil höll på att backa till ingången där varuhusets egna vakter stod med sina gevär. No, vad bryr jag mig om poliser, jag stegade in, blev sedvanligt kontrollerad med metalldetektor och kassen öppnades som alltid.

Efter en skön stund med tidningen och Caffe Latte, strövade jag runt och tittade på nätta sandaletter och tafsade på småblommiga sommarklänningar när jag råkade höra en diskussion två butiksbiträden emellan. De tyckte det var trist när det inte var några kunder. Det var så sant! Jag tittade upp och konstaterade att jag var den enda kunden i butiken och shoppingcentret var öde. Jag undrade vad som stod på. Jo, det hade varit varningar i tv föregående kväll om att AlShabaab kan slå till idag just i Garden City. Jag undrade om inte de var rädda eftersom de är tvungna att stanna kvar på sitt jobb. Jag tänkte nämligen ge mig av, kände plötsligt inget som helst begär efter några nya, tjusiga kläder. Nej, de var inte rädda "God will protect us." Good for you, tänkte jag och tog mig ut och därifrån i rask takt.

Väl i trygghet i paketbilen/taxin inklämd mellan en tant med en enorm matkasse i sin och min famn och en ung man med öronknappar läckande solig reggeae, tänkte jag att det är märkligt med fatalism. Människor är övertygade om att Gud har planerat deras liv in i minsta detalj, det som sker, sker med hans vilja. Nåväl, det hindrar dem inte att tigga och be, föreslå och köpslå med Gud som redan har bestämt allt gällande deras liv. Gör mig frisk! Ge mig det jobbet! Jag håller mig på den smala stigen bara du förlåter denna enda gång och ser till att ingen upptäcker vad jag gjort.

En människa som är övertygad om att Gud den allsmäktige har hans liv i sin hand, känner sig ändå tvingad att påminna honom om en massa små detaljer. Se till att jag kommer tryggt hem också idag. Låt mig inte insjukna just inför tenten. Hur fungerar deras logik, kan jag inte begripa. Och är det inte lite osäkert att lämna sig i händerna på en kraft som förväntas ändra sina planer vartefter människor kommer på något nytt de skulle önska sig?  

Här i Kampala är religionen konkret närvarande. De första böneutropen hörs vid lite över fem på morgonen och på söndagsmorgnarna ekar psalmerna från kyrkorna med öppna fönstrar. Jag har ett par gånger fått frågan:"Where do you pray?" strax efter att ha hälsat på en ny människa. Människor diskuterar de lärdomar de får höra i kyrkan och i moskén. Har lyssnat på avstånd på ett par såna diskussioner på jobbet och andra ställen. Det är bra, men nog skulle jag rekommendera moskitnät, kondomer och handhygien ändå! Och håll er borta från Garden City!

Perjantaifiilis

Kun asuu maassa ja jakaa arjen työpaikalla, syntyy ikäänkuin pientä kotoutumista. On helpompi orientoitua ympäröivään todellisuuteen, kun uutisia voi reflektoida ja ne täydentyvät taustatiedoilla. Ja kun jakaa viikonpäivien tunnelmat työkavereiden kanssa, tuntuu että on todellisuudessa, arjessa kiinni. Se on kotoutumisen ensimmäinen askel: asiat rupeavat pikkuhiljaa näyttäytymään tuttuina, toistuvina.

Kuvassa istun työkaverini, Gaudensia Namutebin kanssa toimiston ulkopuolella.

Olen arjen ystävä. Pidän arjesta, viihdyn tavallisessa elämässä. On mukava lähteä aamulla töihin ja seurailla kaikkia muita töihin lähtijöitä. Normaalisti kävelen pari korttelia toimistolle, tänä aamuna lähdin puoli kahdeksalta lääkäriin. Ei mitään vakavaa, pieni haava jalassa jonka halusin näyttää. Mutta pienessä, täydessä taksiautossa oli tilaisuus tarkastella työhön lähtevää väkeä. Nuoria, hyvin pukeutuneita ja puhelimessa vilkkaasti keskustelevia ihmisiä. Oli mukava istua ihmisten keskellä ja kuvitella yhteisöllisyyttä jota ei tosiasiassa tietenkään ole.

Syön usein lounasta ulkona ja jään jollekin miellyttävälle terassille iltapäiväksi kirjoittamaan ja lukemaan. Länsimaalaiset istuvat työlounaalla, kirjoittavat koneillaan kuten minä tai syövät lounasta perheen kanssa. Lehdissä jatkuvasti näkyvät varoitukset terroristi-iskuista verottavat ulkona syömistä, mutta koska se on helppoa, halpaa ja mukavaa, ihmiset tyytyvät näyttämään laukkunsa turvatarkastuksissa ja tulevat silti. Useimmiten valitsen jonkun intialaisen herkun, linssejä, pinaattia tai perunaa ja paljon chiliä ja muita mausteita. Erittäin hyvää!

Viiden jälkeen iltapäivällä toinen toistaan täydemmät taksiautot huristavat ohi. "Sorry, Madam!" Kunnes vihdoin yksi pysähtyy ja kipuan ihmisten ohi takapenkille, jossa isoveljen ja pienten sisarusten välissä on vapaa paikka. Isoveli tahtoo pitää hajurakoa iloisesti lörpöttelevään joukkoon pieniä sisaruksia, kaikki koulupuvuissa. Lapset puhuvat, nauravat ja kinastelevat ihan kuten kaikkialla ja aikuiset ovat työpäivän jälkeen väsyneitä. Taksiauto kääntyy kuoppaiselle sivutielle joka on niin kapea että en uskalla katsoa vastaan tulevaa kuorma-autoa. Ohi se menee ja odotamme ihan kauppakojussa kiinni. Sitten taksi pomppii ja kiemurtelee ihmisten kotien editse, tomaatinmyyjien editse ja pois tieltä kanat ja mukulat!

Olen oppinut tervehdykset lugandaksi ja joka kerta saan iloisen vastauksen, kun toivotan hyvää huomenta tai iltaa. Yksi syy tänne tulolleni oli, että halusin kokea millaista on olla uuteen maahan ja kulttuuriin kotoutuja. Vertaan mielessäni omia kokemuksiani Suomeen kotoutujien kokemuksiin ja huomaan että olen onnellisessa asemassa: kaikki vastaavat, jos ei muuta niin sanovat että eivät ymmärrä. Mutta kaikki pysähtyvät, katsovat silmiin, hymyilevät ja kuuntelevat mitä minulla on sanottavaa.

Yliopiston opiskelijat mellakoivat, maanomistajat mellakoivat ja poliisi vastaa kyynelkaasulla ja ampumalla ilmaan. Mellakoita on usein, melkein viikottain jossain päin kaupunkia ja ryöstöjä tapahtuu erityisesti keskikaupungilla. En mene niihin kaupunginosiin, joissa on levotonta enkä liiku yksin pimeällä ulkona. Ja jostain syystä tavallinen elämä, arki Kampalassa on infernaalisesta liikenteestä huolimatta aika leppoisaa. Kävelen aina hitaasti, olen oppinut että on katsottava eteensä, ellei tahdo kompastua kuoppiin ja kiviin. Mutta joka askeleella astun lähemmäksi kotoutumista: Tänä aamuna lehdenmyyjä kadulla valitsi heti seitsemän lehden valikoimasta oikean. Kun hämmästelin, hän sanoi, että muistaa minut, ostan aina New Visionin. Se tuntui mukavalta.

Pätevöityminen, arkisen ympäristön haltuun otto, tuttuuden lisääntyminen on kotoutumista. Osaan valita mangot ja avokadot oikean kypsyysasteen mukaan, syönkö ne tänään vai parin päivän päästä. Tiedän, että valikoidessani hedelmiä kaupassa, myyjä tulee ja tervehtii ystävällisesti, ottaa ne kädestäni,  punnitsee ne ja pistää pussin ostoskärryyn. Osaan liikkua moneen eri kaupunginosaan, tiedän mistä taksiautot lähtevät eri suuntiin ja kuinka paljon matka maksaa. Tiedän, missä on lääkäri, mistä saa pattereita otsalamppuun ja mitä työkaverit aikovat tehdä viikonloppuna.

Itse ajattelin lauantaina mennä tanssimaan salsaa! :)

Tanssityöpaja auttaa kun elämä ei mene eteenpäin

Pakolaisasutusalue on kymmenien ja kymmenien neliökilometrien kokoinen alue, jolle on väliaikaisesti asutettu kymmeniä tuhansia ihmisiä. Ugandalaiset tietävät, mitä ovat sisäiset levottomuudet ja hätäinen pako rajalle ja yli. Kukaan ei jätä kotiaan kevyin perustein ja siksi paossa olijoita on autettava. 

Jokainen uusi  pakolaisasutusalueelle tulija rekisteröidään ja hän jättää turvapaikkahakemuksen. Pakolaisstatuksen saamisen jälkeen hänelle osoitetaan paikka, jolle rakentaa talonsa ja viljellä ruokansa. Nakivalen pakolaisasutusalue Ugandan lounaisosassa on jaettu neljään hallinnolliseen alueeseen joiden päälliköt ovat suoraan vastuussa koko asutusalueen komentajalle, joka on valtion virkamies. Tämä organisaatio mahdollistaa 53 000 ihmisen elämisen poikkeustilassa rajallisella alueella. Uudet tulijat asutetaan oman etnisen ryhmänsä pariin. Siten esimerkiksi ruandalaiset tutsit ja hutut asuvat eri kylissä, samoin Kongosta tulleet eri heimojen jäsenet. Vaikka kongolaiset muodostavat valtaosan pakolaisista, joukossa on myös somalialaisia, sudanilaisia, ja burundilaisia. Aluepäälliköt ratkovat konflikteja ja pitävät lukua alueensa ihmisistä. Käydäkseen vaikka Kampalassa, pakolainen hakee luvan. Ellei hän ilmaannu takaisin luvan umpeennuttua, aluepäällikkö raportoi katoamisen edelleen.       

Vehreät kukkulat ja laaksot ja kaukana siintävä Nakivalen järvi näyttävät vain  kauniilta afrikkalaiselta maisemalta. Vasta kun näkee ihmisten köyhyyden, odottamisesta kivettyneet kasvot ja toimettomuuden, muistaa, että he elävät välitilassa, nämä kukkulat ja laaksot eivät ole näiden ihmisten koti. Pakolaiset eivät tiedä, mihin maahan pääsevät vai pääsevätkö mihinkään. He vain odottavat vailla mahdollisuutta vaikuttaa päätökseen. Jostain syntyy villi huhu, että tuhansia otetaan amerikkaan tai että kotiinpaluu on mahdollinen. Ihmisissä herää toivo, kasvot saavat eloa, voiko oikea elämä vihdoin jatk ua? Mutta sitten huhu osoittautuu vääräksi, pöly leijailee peittäen kaiken punaiseen harsoon. Joko UNHCR:n ruokarekka on tullut?

Alueella toimii YK:n alaisen UNHCR:n lisäksi useiden eri maiden avustusjärjestöjä. Suomen Pakolaisapu järjestää aikuisille mm.kaupankäyntikoulutusta, englannin kielen kursseja sekä työpajoja nuorille. Ihmisen on saatava käyttää ymmärrystään ja taitojaan, saatava kehittyä ja suunnitella parempaa tulevaisuutta. Vain se auttaa kun odotus jatkuu tänään ihan yhtä pitkänä kuin eilen ja toissapäivänä.

Just do it!

Det blev nu så att jag sa upp min lägenhet. Hittade ingen tillräckligt bekant hyresgäst och hyresfirman påstod att Arabiastranden ligger på fel sida av staden. Jaha, då så.

Diskmaskinen dunkar, solen lyser in på blommorna jag bar in från balkongen när nordanvinden kom igår. Mina böcker, det mysiga kortet av hönor som jag fått av barnen till Morsdagspresent. Blommorna. Var börjar man när man ska flytta in sitt hem i ett förråd?

Naturligtvis, jag ska börjar med att packa stora ryggsäcken och kappsäcken! När jag väl har det klart är det bara att fortsätta, skåp efter skåp. Inte stanna för nätta koppen eller väskan som nån av flickorna kanske vill ha.

Alltså. Vad behöver man i Afrika? Halva kappsäcken fylls av böcker och reseapoteket. Sen då? Jo, den stora, skräckinjagande sprutflaskan av Bio Kill som dödar allt som är mindre än en elefant. Joggingskor? Kanske joggar jag nån gång tidigt på morgonen, längs med Martyr´s Way? Babykläder till Judiths systers trillingar i Kampala. Allt det vita och rosa i silkespapper, rullar in det mjuka paketet bredvid moskitnätet. Den limegröna linneklänningen jag köpte på rea, är det för fin? Jag har noterat varningarna för kläder som ger en signal av att man är en välbärgad europé. Och hur är det meningen att den signalen överhuvudtaget skall suddas ut? Borde jag kanske låta den grå hårfärgen växa och frodas? Bara kasta färgtuberna nu när ingen ändå känner mig. En ny identitet som ensamresande journalist med eleganta grå stänk i det långa håret. Hm.

Varför känns det vemodigt när detta ändå är något jag själv velat och valt och jobbat för? Det blir så påtagligt, kommer så nära. Snart måste jag faktiskt lämna allt. Det nya har ännu inte börjat, jag kan inte glädjas åt det. Känner mig bara oerhört sorgsen för att bli tvungen att ta avsked från mitt bekanta, trygga och trevliga liv. Mitt vackra hem, mina vackra barn.

Nej, nu vet jag, virknålen tar jag med! Sen sitter vi där med mina hyresvärdinnor, damerna Susan och Nana på kvällarna och virkar. Ute på altanen när den värsta hettan är över. Tittar på barnen som leker, läppjar på lite té och pratar om dagen som gått, om livet.
Den bilden gillar jag, fram med kappsäcken, just do it!

Kohta on aika lähteä

Hanhet tietävät että kohta on aika lähteä. Ne lentävät parvina meren yllä ja huutavat, huutavat. Vielä vain parvena, monena parvena, iltapäivän taivas täynnä hanhia. Mikä niitä ajaa lentämään pyrähdyksiä? Levottomuus, lähdön pakko?

Levähtäessäänkin ne katsovat merelle, tunnustelevat tuulia, arvioivat pilviä. Istun kivellä ja katselen hanhia. Mietin, miksi ne mieluiten lepäävät vain yhdellä räpylällä. Ehkä siitä pääsee nopeasti liikkeelle. Koko ajan mielessä lähtö, taustana kaikelle tekemiselle. Miettivätkö matkan vaikeuksia ja vaaroja, pitkiä lentotaipaleita? Entä jos en jaksa, jos uuvun kesken? Entä jos en löydä ruokaa, jos sairastun? Jäänkö yksin? Kuka pitää minusta huolen?

Lähtöön on kuusi viikkoa. Hanhien tavoin lähden aikaisin aamulla. Lennän Amsterdamin kautta Kigaliin ja perillä Kampalassa olen kymmeneltä illalla 13.lokakuuta. Nyt katson taivaalle ja mietin; entä jos minulle sattuu jotain. Kun minulla on nämä poikaset, joista on pidettävä huolta. Osaavatko ne jo lentää? Entä jos en ole muistanut opettaa niille kaikkea tärkeää?

Miksi on pakko lähteä, kun kaikkein tärkein, poikaset, on täällä?

Pysy kotona!

"Mitä kertoo maasta se, että tulijalla on oltava neljä rokotusta uskaltaakseen matkustaa sinne? Ei mitään erityisen kutsuvaa." toteaa eritrealais-ruotsalainen kirjailija Sami Said kirjassaan Väldigt sällan fin.

Kun matkustamme korkean riskin maihin, otamme tietoisen riskin, UM varoittaa. Terveydellisiä riskejä minimoimme ottamalla vakuutuksen, rokotukset ja matka-apteekin. Emme syö mitään, mikä kasvaa maan päällä koirien ja ihmisten päälle virtsattavana. Kasvikset on kuumennettava, ja hyvin. Desinfioimme kädet, karkotamme hyttyset ja tarkastamme huoneennurkat ennen nukkumaanmenoa.

Ras al-Khaimah Arabiamiraateissa illansuussa, rukouskutsujen aikaan.

Jäljelle jää vaarallisin, riskeistä suurin: ihminen. Miten välttyä liikenneottettomuuksilta jos on pakko liikkua? Turvavyötä ei ole, liikennesäännöistä kukaan ei ole kuullut ja autot pysyvät tuskin koossa henkeäsalpaavassa vauhdissa. Miten estää ryöstö rutiköyhässä maassa, jossa ihmiset näkevät länsimaalaisen kävelevänä lompakkona? Entä onko mahdollista suojautua kaappaukselta pysyttäytymällä ihmisten joukossa ja kaupungissa? Riskiarvio voi mennä pieleen ja riski realisoitua.

Olisi kieltämättä järkevämpää, mukavampaa ja vähemmän hikistä vain pysyä kotona, ottaa kirja ja asettua mukavaan nojatuoliin lukemaan eksoottisista maista. Mutta mitä silloin jää puuttumaan? Juuri se hiki. Kun hikinoro valuu selkää pitkin, ohi ajava auto peittää pölyyn ja olet matkalla tapaamaan jotakuta. Tulet vihdoin perille, huutelet tulosi ja lapset juoksevat punaisessa hiekassa. Sinut otetaan vastaan, istahdat keittiöön ja saat lasin vettä. Kyselet kuulumisia ja asettaudut kuuntelemaan. Mitä he toivovat, mikä saa heidät huolestumaan? Tunnet hajut, maistat saman ruuan kuin he ja kuulet heille tutut elämän äänet.

Arvelen, että se on syy, miksi osa ihmisistä lähtee vapaaehtoisesti kauas lukutuolistaan.

Uskomuksia elämästä ja kuolemasta

Kuinka ihminen pääsee irti vaikeasta elämäntilanteesta? Millaista apua tarvitsee nigerialainen prostituoitu joka Pariisissa kamppailee jättääkseen vaarallisen ja nöyryyttävän ammattinsa?

Istuuduin sohvalle ja odotin dokumentin vastaavan kysymyksiin kutakuinkin samoin kuin suomalainen ProTukipiste: prostituioitu tarvitsee tukea ja tietoa miten päästä uuden elämän alkuun. Tarvitaan uusi ammatti ja uusi asunto. Hämmästykseni oli suuri kun osoittautui että mikään mahti maailmassa ei pysty pelastamaan näitä nigerialaisia prostituoituja.

Kun värvääjä tulee nigerialaiseen kylään ja houkuttelee tytön mukaansa lupaamalla rikkauksia ja mukavan elämän, lähtöä edeltää tärkeä rituaali. Tyttö viedään poppamiehen luo joka erilaisin uskonnollisin keinoin eläväksi todistaa että henget tahtovat että tyttö palvelee värvääjää. Mikäli tämä yrittää karata, hän kuolee. Tämän jälkeen kaikki on yksinkertaista; tyttö ei karkaa, ei yritä muuttaa elämäänsä koska on vakuuttunut siitä että siinä tapauksessa hän kuolee.


Afrikkalaisen elokuvan festivaalilla näytetään lauantaina elokuva Tet - Today. Se kertoo miehestä joka palattuaan kotiin Senegaliin saa tietää, että hänellä on vain päivä aikaa elää. Sen jälkeen hän kuolee. Traileri ei kerro, kuoleeko mies todella sen päivän jälkeen mutta en epäile etteikö niin voi hyvin käydä. Uskonnollinen tunne on voimakas ja se, kuten tiedämme saa ihmisen elämään onnellisena, onnettomana, tappamaan tai pelastamaan ihmisiä.

http://www.haff.fi/2013/fi/elokuvat/item/155-tey-today

Tärkeää on kuitenkin muistaa että uskomus hengen tai henkien, jumalallisen olennon kaikkivoipuudesta on kuitenkin vain tunne. Se on totta vain mikäli siihen uskoo.

Good guy

När jag åker till Afrika i oktober, kommer jag så att njuta av livet! Tänker gå långsamt, vart jag än går, blir och snackar med grannarna, köper frukt på torget och prutar glatt mest för att träna min swahili. 

Jag kommer att jobba som informatör, Information Officer för Finlands Flyktinghjälp under sex månaders tid. Rapporterar från tre olika flyktingläger i Sydöstra delarna av Uganda. Jo, antagligen kommer jag att förgås av hetta, bli sjuk av maten och bli rånad några gånger. Men som kompensation tänker jag gå på brunch på ett lyxhotell i Kampala varje söndag. Efter en underbar frukost med massor av färsk frukt, lägger jag mig vid poolen i väntan på eftermiddagens träningspass på gymet.

Om en yrkesutbildad finländare jobbar i Afrika, är han a good guy. Han "hjälper" människor med sin blotta ingenjörs- läkare- eller lärarnärvaro. Denna gloria förtjänar man alltså med i princip samma arbetsuppgifter som hemma i Lovisa. Läkare sköter patienter, lärarna undervisar elever men saldot för ens godhet blir fet när man jobbar i Afrika. Jobbar man däremot i Ryssland eller Uruguay, är det ingen som bryr sig.  

Ordet Afrika väcker starka bilder från gångna tider. Ogenerat tillåter vi oss att bli medvetna av halvnakna människor som dansar till trumma, "djupt inne i svarta Afrika". Människor som är spontana och glada med oförmögna att rationellt utveckla sitt land och därför behöver mig, ingenjören, läraren och läkaren för att klara av ekonomin, korruptionen eller HIV.

För närvarande annonserar UM för jobb inom 33 internationella organisationer. Förmånerna är väl tilltagna: Flyttningen för hela familjen betalas, en bostad på ett väl skyddat, grönt  villaområde, gratis hälsovård för hela familjen, semester till hemlandet och givetvis en lön som möjliggör full servicepersonal i hemmet. 

Själv anser jag att lite mindre av det goda skulle räcka. Vanligt liv istället för lyx skulle ge rätt proportioner åt glorian också. Hyggligt medelklassområde med trevliga, otrevliga eller hjälpsamma grannar, butiken nära och en hemhjälp skulle få den store välgöraren att bekanta sig med de människorna, det landet han anser sig hjälpa. "Hjälpen" anses i vänners och kollegers ögon inte bestå av det normala arbetet han utför, nej, den tycks vara någon abstrakt egenskap som han förvärvat när han satte sin fot på afrikansk mark.

Det är på tiden att vi glömmer barnen med de stora ögonen, afrikanerna som ser på oss tiggande om hjälp. Stöd istället Non Government-organisationer och politiker som söker efter lösningar som möjliggör en utveckling utan beroende vare sig från Kina eller Väst. Vi har ställt till det alldeles tillräckligt även om Finland inte  var en kolonialmakt. Neokolonialism kan också vara en attityd, utgöra ett hinder för utveckling när en människa inte vågar vara kreativ utan förblir passiv i väntan på support. Därför behövs jämlikhet i rapporteringen om Afrika, jämlikhet i arbetet och jämlikhet i levnadsvillkoren för att afrikanerna själva kan effektivt hitta lösningar på de många problem som kolonialismen lämnat efter sig.

Jag drömmer om den lilla lyxen på söndagarna av pur trots. Jag åker till Afrika för att jag är nyfiken, vetgirig och vill jobba som journalist igen efter en lång paus. Offermentalitet är inget för mig. Jag offrar mig inte. Sen kan jag nog hjälpa en gammal tant över vägen nån gång, men förvänta inte något annat på den fronten!