Hanhet tietävät että kohta on aika lähteä. Ne lentävät parvina meren yllä ja huutavat, huutavat. Vielä vain parvena, monena parvena, iltapäivän taivas täynnä hanhia. Mikä niitä ajaa lentämään pyrähdyksiä? Levottomuus, lähdön pakko?
Levähtäessäänkin ne katsovat merelle, tunnustelevat tuulia, arvioivat pilviä. Istun kivellä ja katselen hanhia. Mietin, miksi ne mieluiten lepäävät vain yhdellä räpylällä. Ehkä siitä pääsee nopeasti liikkeelle. Koko ajan mielessä lähtö, taustana kaikelle tekemiselle. Miettivätkö matkan vaikeuksia ja vaaroja, pitkiä lentotaipaleita? Entä jos en jaksa, jos uuvun kesken? Entä jos en löydä ruokaa, jos sairastun? Jäänkö yksin? Kuka pitää minusta huolen?
Lähtöön on kuusi viikkoa. Hanhien tavoin lähden aikaisin aamulla. Lennän Amsterdamin kautta Kigaliin ja perillä Kampalassa olen kymmeneltä illalla 13.lokakuuta. Nyt katson taivaalle ja mietin; entä jos minulle sattuu jotain. Kun minulla on nämä poikaset, joista on pidettävä huolta. Osaavatko ne jo lentää? Entä jos en ole muistanut opettaa niille kaikkea tärkeää?
Miksi on pakko lähteä, kun kaikkein tärkein, poikaset, on täällä?
Hanhiemo pohtii, ja toivottavasti toteaa: joskus on lähdettävä, jotta voi taas palata. Ja silloin on höyhenissä uusia tuoksuja, tarinoita ja ajatuksia, räpylöissä uusia kovettumia ja herkkiä kohtia. Poikaset, omat ja muiden, ovat kuulolla ja tervehtivät matkaajaa ajatuksissaan.
VastaaPoistaOlet oikeassa Ninni. Lähtemisen lohtu on palaamisessa. Sitten kerään heidät ympärilleni, omat, heidän ja muiden poikaset, ja kerron tarinoita Afrikasta. Kerron mitä vanhat ja viisaat afrikkalaiset emot tekevät.
VastaaPoistaVielä lähtemisen pakosta:
VastaaPoistaBlott de tama fåglarna
har en längtan.
De vilda flyger.
Elmer Diktonius