"Mitä kertoo maasta se, että tulijalla on oltava neljä rokotusta uskaltaakseen matkustaa sinne? Ei mitään erityisen kutsuvaa." toteaa eritrealais-ruotsalainen kirjailija Sami Said kirjassaan Väldigt sällan fin.
Kun matkustamme korkean riskin maihin, otamme tietoisen riskin, UM varoittaa. Terveydellisiä riskejä minimoimme ottamalla vakuutuksen, rokotukset ja matka-apteekin. Emme syö mitään, mikä kasvaa maan päällä koirien ja ihmisten päälle virtsattavana. Kasvikset on kuumennettava, ja hyvin. Desinfioimme kädet, karkotamme hyttyset ja tarkastamme huoneennurkat ennen nukkumaanmenoa.
 |
| Ras al-Khaimah Arabiamiraateissa illansuussa, rukouskutsujen aikaan. |
Jäljelle jää vaarallisin, riskeistä suurin: ihminen. Miten välttyä liikenneottettomuuksilta jos on pakko liikkua? Turvavyötä ei ole, liikennesäännöistä kukaan ei ole kuullut ja autot pysyvät tuskin koossa henkeäsalpaavassa vauhdissa. Miten estää ryöstö rutiköyhässä maassa, jossa ihmiset näkevät länsimaalaisen kävelevänä lompakkona? Entä onko mahdollista suojautua kaappaukselta pysyttäytymällä ihmisten joukossa ja kaupungissa? Riskiarvio voi mennä pieleen ja riski realisoitua.
Olisi kieltämättä järkevämpää, mukavampaa ja vähemmän hikistä vain pysyä kotona, ottaa kirja ja asettua mukavaan nojatuoliin lukemaan eksoottisista maista. Mutta mitä silloin jää puuttumaan? Juuri se hiki. Kun hikinoro valuu selkää pitkin, ohi ajava auto peittää pölyyn ja olet matkalla tapaamaan jotakuta. Tulet vihdoin perille, huutelet tulosi ja lapset juoksevat punaisessa hiekassa. Sinut otetaan vastaan, istahdat keittiöön ja saat lasin vettä. Kyselet kuulumisia ja asettaudut kuuntelemaan. Mitä he toivovat, mikä saa heidät huolestumaan? Tunnet hajut, maistat saman ruuan kuin he ja kuulet heille tutut elämän äänet.
Arvelen, että se on syy, miksi osa ihmisistä lähtee vapaaehtoisesti kauas lukutuolistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti