Oma blogiluettelo

tiistai 28. tammikuuta 2014

Työpäivä Nsambyassa


Se on kumma juttu tuo kärsivän ihmisen kohtaaminen. Mikään minun koulutus- tai muussa taustassani ei ole valmistanut minua siihen. En tiedä mitä sanoa enkä tiedä miten suojautua. Eilisen jälkeen on sellainen olo, että olen vereslihalla ja tavalliset asiat ovat mekaanisia.

Sen sanon heti, että jos lapsi huutaa tai itkee tuskaa, silloin lähden pois. Siinä menee raja. Mutta ne nälkäiset lapset, joita tapaan, he ovat äänettömiä. He seisovat hiljaa ja katsovat minuun. Sitä katsetta kestää vähän aikaa.


Lapset ovat aamupäivällä kaksi tuntia Suomen Pakolaisavun järjestämällä englanninkielen kurssilla Kampalan köyhässä slummisssa Nsambyassa. Eilen opettaja, Margaret, opetti kelloa ja numeroita, mutta keskittyminen oli vaikeaa koska heillä oli nälkä. Kysyin jokaiselta näiltä lapselta mitä he ovat syöneet aamulla ennen kurssille lähtöä. Kukaan ei ollut syönyt mitään. He olivat vaisuja vaikka Martin, autonkuljettaja, piti ystävällisesti kättä lapsen olkapäällä kääntäessään kysymyksiäni swahiliksi ja lugandaksi. "Saatko ruokaa kun menet kotiin?" kysyin. "Ehkä." lapsi sanoi ja katsoi ohi.

Autossa puhuin kiihkeästi Martinille, lapsilla on kuitenkin toivoa, he oppivat englantia, menevät valtion peruskouluun ja saavat siellä lounaaksi matokea, banaanimuhennosta ja ehkä joskus riisiä tai maissipuuroa. Eikö niin, että he käyvät koulua monta vuotta ennenkuin tytöt tulevat raskaaksi ja poikien täytyy yrittää löytää työtä, mitä tahansa. Ääneni vaimeni. Martin oli vaiti. Seisoimme ruuhkassa ja ruutuun koputti ehkä kymmenvuotiaslapsi, joka myi purkkaa.

Tämä kokemus olisi riittänyt. Mutta apeuteeni tänään on syynä myös yritykseni eläytyä aikuisten kärsimykseen. Mielestäni, jos joku ihminen luottaa minuun niin paljon että kertoo elämästään, on minun velvollisuuteni yrittää ymmärtää hänen kokemaansa.

Suomen Pakolaisavun Koulutus- ja kurssikeskuksessa oli meneillään englanninkielen fasilitaattoreiden jatkokoulutus. Nämä fasilitaattorit ovat pakolaisia Kongosta, Somaliasta, Ruandasta ja Etelä-Sudanista. Kukin heistä toimii oman 30-hengen ryhmänsä englanninopettajana. Kun saavuimme sinne, oli lounasaika ja saimme lautasen matokea, keitettyä pinaattia ja lihanpalan (josta tosin kieltäydyin ja tunsin itseni hemmotelluksi nirsoilijaksi). Martin meni ulos varjoon syömään ja minä ryhdyin töihin.

Senga Liwali Muhindi on 35-vuotias. Tarkistin illalla hänen taustansa niiltä osin kuin se oli mahdollista ja kaikki piti paikkansa. Hän on yliopistokoulutettu ihmisoikeusaktivisti Gomasta. Hän teki tutkimuksia ja kirjoitti raportteja ihmisoikeusloukkauksista Itä-Kongossa. Raportit julkaistiin YK:n ja eri ihmisoikeusjärjestöjen toimesta, joten hänen elämänsä oli vaarallista. Kaikki tahot halusivat hänen lopettavan toimintansa tai kuolevan. Hänet vangittiin viisi kertaa. Häntä on kidutettu viiltämällä, polttamalla, vesikidutuksella ja seksuaalisesti. Nyt hän on seksualisesti kyvytön ja hänellä on syöpä. En kysynyt mikä syöpä. Istuin ja katsoin hänen kasvojaan ja ajattelin että minun täytyy ainakin pystyä kuuntelemaan. 

Mihinkään muuhun en pystynyt. Kuka pystyy kuvittelemaan kipua? Kauhua? Mitä ihmiselle voi sanoa?

Sitä hetkeä vihaan: kun sanon, että kiitos paljon että puhuit kanssani. Kiitos. Kättelen, otan kameran ja lehtiön ja nousen autoon. Silloin tuntuu, että petin tämän ihmisen luottamuksen, en pysty tekemään mitään, lähden pois.

Mutta huomenna, kun tämä apeus ja kurja olo on vähän helpottanut, kirjoitan sekä lasten, että aikuisten koulutuksesta artikkelin. Ehkä se riittää? Ehkä riittää tietää, että organisaatiot toimivat, joku suunnittelee järkevää toimintaa ja joku antaa rahaa, joku auttaa kärsiviä ihmisiä?


torstai 16. tammikuuta 2014

Lukutaidoton arvaa, erehtyy ja turhautuu



Vona Kabairalla on seitsemän lasta. Pienimmän, Demaisen, hän on juuri heilauttanut lonkalta selkäänsä. Vona kertoo Raphael Ogwettalle miksi hän tahtoo oppia lukemaan ja kirjoittamaan.



-       - Tahdon kohentaa perheeni elämää. Kun osaan lukea, voin tutkia UNHCR:n kylttejä tarttuvista sairauksista, ymmärrän, mitä jauhopussin kyljessä lukee ja minua ei huijata markkinoilla, hän sanoo.

Äskettäin Kongosta paennut Vona osallistuu Suomen Pakolaisavun englanninkielen kurssille kolme kertaa viikossa. Ennen kurssia kyläläiset Kyangwalen pakolaisasutusalueella Länsi-Ugandassa rakensivat itse katoksen, vuolivat penkit ja opettajan pöydän. Pakolaisapu osti liitutaulun ja avusti rakennusmateriaalien hankkimisessa mutta tulevat opiskelijat tekivät kaiken työn itse. Kun katos oli valmis ja penkit paikallaan, Raphael lähetti vastavalmistuneen opettajan tai fasilitaattorin ja englannin opiskelu saattoi alkaa.

-       - Saimme kaikki työkirjan, Vona kertoo ylpeänä. Se oli ensimmäinen kirja, jonka hän oli koskaan omistanut. Ensimmäiseksi hän oppi kirjaimet. Nyt, kuukauden opiskelun jälkeen, hän osaa kirjoittaa nimensä, henkilötietonsa ja siviilisäätynsä. Vona puhuu mielummin kuin kirjoittaa ja kun kysyn minkä ikäinen hän on, hän osaa vastata englanniksi: 40. Ehkä.

Raphael kääntää kysymykseni swahiliksi ja saan tietää, että Vona ei ole varma lastensa syntymäpäivistä. Nyt kun hän on oppinut numerot ja käyttämään kalenteria, hän aikoo yksinkertaisesti yhdessä miehensä kanssa päättää todennäköisen päivämäärän ja vuosiluvun, milloin kukin lapsi on syntynyt. Nyt tämä tietämättömyyden kierre päättyy tässä suvussa ja perheessä. Luku- ja laskutaidon myötä elämä hahmottuu selkeämmin. Omiin asioihin voi vaikuttaa kun ymmärtää karttaa, kelloa ja tienvarsikylttejä. Vona odottaa innokkaasti aikaa, kun hän osaa lukea niin hyvin, että pystyy lukemaan lehtiä.



Maailma on sulkeutunut
-      -  En tahdo koskaan enää herätä siihen, että kuulen huutoa ja laukauksia. Tahdon tietää, missä soditaan, että voin lähteä pakoon ajoissa, hän sanoo ja korjaa pojan asentoa selässä. Lapset on saatettava turvaan ja silloin tieto on valttia.

Kun Suomen Pakolaisapu teki kyselytutkinuksen siitä, miksi ihmiset Kyangwalin pakolaisasutusalueella tahtovat oppia lukemaan ja kirjoittamaan, tulos oli länsimaalaisesta häkellyttävä. On niin vaikea kuvitella maailmaa, jossa ei ole kirjoitettua tietoa, tarua ja todellisuutta. On vaikea kuvitella maailmaa, joka on ajaton ja rajaton esi-isien ja syntymättömien ihmisten suunnassa mutta päättyy kylän taakse pellolle, mitä tulee käsitykseen tästä maailmasta.


Suomalainen ummikkona
Minun äitini oli kansakoulunopettaja ja vietin varhaislapsuuteni omassa pienessä pulpetissa äidin opettajanpöydän vieressä. 4-vuotiaana kirjoitin kirjeitä ja luin satuja. Täällä Ugandassa on ollut uusi kokemus päivästä toiseen olla kieliympäristössä, jossa ei ymmärrä mitään. Kaikki Kampalassa puhuvat lugandaa arkikielenään ja pakolaisasutusalueilla ihmiset puhuvat swahilia. Osaan tervehtiä kohteliaasti kummallakin kielellä, mutta en juuri muuta. Uteliaalle ihmiselle on turhauttavaa, kun ihmiset puhuvat ja nauravat, korottavat ääntään tai ovat ärtyneitä, enkä ymmärrä, mistä on kysymys. Lugandankieliset uutiset ja kyltit ovat tietenkin myös käsityskykyni ulottumattomissa. Mutta aina pärjää englannilla. Englanti on virallinen kieli ja opetuskieli koko maassa on englanti. Keskimäärin ugandalaiset puhuvat äidinkielensä lisäksi englantia ja jotain toista paikallista kieltä.
Millaista siis elämä on, kun ei osaa lukea ja kirjoittaa?

-    -   Sitä on avuton, Vona sanoo yksinkertaisesti. Milloinkaan et tiedä, huijataanko sinua markkinoilla, kaupassa tai kun täytät jotain virallista paperia. Et tiedä mitä lääkepurkissa lukee ja sinun täytyy arvata, kun ostat uudenlaista ruokaöljyä. Kaupungissa et löydä mihinkään, on koko ajan kysyttävä tietä. Kaikkein pahinta on, kun et pysty auttamaan lapsia kotiläksyjen teossa, hän puuskahtaa.   


Lukutaito jäsentää elämää  
Suomen Pakolaisapu antaa ihmisille lukutaidon ja mahdollisuuden parantaa elämäänsä joko Ugandassa tai kolmannessa maassa, mikäli he eivät voi palata kotiin. Sadat pakolaiset oppivat sen lisäksi englannin. Kuudentoista vuoden ajan tuhannet ihmiset ovat lukutaidon ja englanninkielen avulla tulleet tietoisiksi omasta elämästään, sen mahdollisuuksista, omista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan.


-      -  Hankin rahaa kuokkimalla ihmisten peltoja. Se on raskasta työtä, olen jo vanha ja synnyttänyt seitsemän lasta. Kun osaan lukea ja laskea, voin oppia jonkun toisen ammatin, Vona sanoo toiveikkaana.  

perjantai 10. tammikuuta 2014

Vakaa vanha valtio?


Mikä tekee valtiosta vakaan? Kun lukee vaikkapa Uuden Suomen http://puheenvuoro.uusisuomi.fi/ blogikirjoituksia, kirjoittajat viittaavat köyhään historiaamme, arveluun, että suomalaiset kannattavat sosialismia ja mietteisiin siitä onko pääkirjoituksen arvostelu turhaa vai sananvapauden käyttämistä. "Suomi on uppoava laiva" huokaa joku ja Seppo-Juha Pietikäinen viittaa amerikkalaisen Fund for peace-ajatushautomon tutkimukseen jonka mukaan Suomi sijoittui viimeiselle, 178:lle sijalle maiden välisessä vertailussa. Mitkä vertailukriteerit olivat, sitä hän ei kerro mutta voivottelee Suomen surkeaa sijoittumista.
Janne Suuronen referoi ilmeisesti samaa tutkimusta ja päätyy, oikeutetusti, päinvastaiseen tulokseen.  http://ffp.statesindex.org/rankings-2013-sortable
Suomi on turvallinen, taloudellisesti menestyvä ja hallinnoltaan läpinäkyvä valtio. Ajatus vallankaappauksesta tuntuu absurdilta, jopa huvittavalta. 
Täällä Ugandassa ajatus sen sijaan käy yhdellä jos toisellakin mielessä. Valtio ei ole vanha, ei vakiintunut eikä erityisen vakaa. Naapurivaltiot ovat sisällissodassa tai sen partaalla ja Ugandan näennäisen rauhallisesta parinkymmenen vuoden jaksosta huolimatta pinnan alla kytee. Seuraavat vaalit ovat kahden vuoden kuluttua ja silloin presidentti Yosewi Museveni on ollut vallassa tasan 30 vuotta. Sinä aikana kansalaisten luottamus lakiin ja sen toimivuuteen on kasvanut joskin oikeusjäjestelmässä on pahoja puutteita. Ihmiset joutuvat odottamaan oikeudenkäyntiä joskus vuosia ja tuomiot vaihtelevat rajusti. Oikeuslaitos on yhtä altis korruptiolle kuin valtion muutkin virastot.
Ugandan talous sen sijaan kasvaa ja riippuvuus maataloudesta vähenee palveluelinkeinojen hyväksi. Maassa on runsaat öljyvarat, joiden hyödyntämisessä norjalaiset, irlantilaiset ja kiinalaiset yhtiöt ovat olleet nopeita. Valtio yrittää saada osansa ja on aiheellista kysyä, jääkö vauraudesta mitään ugandalaisille.
Maassa toimii valtapuolueen, NRM:n lisäksi myös pääoppositiopuolue FDC joidenkin pienempien puolueiden lisäksi. Vaikka edellisten vaalien luotettavuudessa olikin toivomisen varaa, oppositio kuitenkin toimii aktiivisesti ja sen äänenkannattaja Daily Monitor on tällä hetkellä taas toiminnassa. Uganda onkin afrikkalaisen tutkimuslaitoksen mukaan selvinnyt naapureitaan paremmin turvallisuuden, läpinäkyvyyden, oikeuslaitoksen toimivuuden ja taloudellisen kehityksen mittareilla mitattuina.
Mutta naapurimaat ovat romahtamisvaarassa, mikä tuo tuhansia pakolaisia, rasittaa taloudellisesti köyhää maata ja luo epävakautta myös Ugandaan.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Kanat ja kiväärit


Arkeni Kampalassa on – juuri arkea, tavallista, hyvää elämää.

Väriyhdistelmät ovat kadehdittavia, niistä nautin; hempeä mutta intensiivinen lila ja sinapinkeltainen tummaa ihoa vasten, kerma ja ruskea, räiskyvä oranssi, syvä punainen. Kaikki värit ovat kauniita tummalla iholla. Näen länsimaalaisia muutaman kerran viikossa ja me olemme punaisia, palaneita tai visusti valkoisia, välttäneet-aurinkoa-viimeiseen-asti, mikä on viisasta mutta mielestäni ei niin esteettistä. Puissa on loistavia punaisia, syvän lilan ja kirkkaan keltaisia kukkia. Eilen kävellessäni kotiin, kypsä, syvän vihreä avokado putosi suoraan eteeni. Ahaa, tuo on siis avokadopuu! J

Hajut ovat tuttuja; makea täyteläinen haju leijailee kun ruoka savustuu banaaninlehtikäärössä tienvarsilla. Piirakat friteerataan öljyssä ja ohikulkijat ostavat mukaansa höyryävän kuuman herkun paahdetun maissintähkän seuraksi. Mutta iltaisin poltetaan roskia ja sisään hiipii mustan palaneen muovin myrkyllinen katku.


Kampalan liikenne palaa pikkuhiljaa entiselleen pyhien jälkeen. Kuorma-autot puskevat uupuen ylämäkeä ja peittävät takanaan tulevat mustaan myrkkypilveen. Ruuhkat estävät kaiken liikkeen kolme kertaa päivässä. Siinä sitten istutaan pakettiautossa kuudentoista ihmisen kanssa ja hengitetään kuumaa ilmaa ja päästöjä. Kaikilla moottorit puksuttavat sen vartin, puoli tuntia, jonka mateleminen kestää ennenkuin taas päästään vähän eteenpäin. Autossa musiikki täysillä, ihmiset puhuvat kännykkään, toisilleen kadun toisella puolella ja kaupustelijat huutelevat puikkelhtien autojen välissä.

Muutama päivä sitten kävelin kauppaan syventyneenä ajatuksiini. Vastaantulijat toivottivat Onnellista Uutta Vuotta mutta mietin miten onnellinen vuosi 2014 mahtaa olla Ugandalle. Pitäisikö meidän olla huolissamme presidentti Musevenin vailla mitään mandaattia tekemistä ulkopoliittisista avauksista suhteessa sotaa käyvään naapuriinsa. Presidentti uhoaa ja uhkailee toista osapuolta joten rauhanvälitykseen hän ei ainakaan kelpaa.
Hyppäsin tiessä olevan montun yli ja huomasin, että vieressäni tepasteleva kana teki samoin. Huvitti todeta, että en enää huomaa ympärilläni liikkuvia kanoja, kukkoja ja vuohia. Ne vain ovat täällä ja kuuluvat myös kotipiirini äänimaailmaan. Päivisin koirat makailevat varjossa mutta yöllä kiirii hyytävä haukku pihalta toiselle. Ne kuulostavat vahtikoirilta, jotka ottavat tehtävänsä tosissaan.

Arkisiksi ovat muuttuneet myös ihan kaikilla vahdeilla, poliiseilla ja sotilailla olevat kiväärit. Naapurin residenssiä vahtii poliisimies kiväärin kanssa. Vaihdamme aamuin illoin muutaman sanan säästä ja yleisistä asioista. Kauppojen, pankkien ja ravintoloiden ovilla kivääriä kantavat vartijat tutkivat laukut ja sivelevät housut metallinpaljastimella. Joskus myöhään illalla olen kuullut laukauksen mutta ei huutoa, ei meteliä. Kuvittelen jonkun ikävystyneen vartijan ampuneen rotan aikansa kuluksi ja iltapalaksi.