Se on kumma juttu tuo kärsivän ihmisen kohtaaminen. Mikään minun koulutus- tai muussa taustassani ei ole valmistanut minua siihen. En tiedä mitä sanoa enkä tiedä miten suojautua. Eilisen jälkeen on sellainen olo, että olen vereslihalla ja tavalliset asiat ovat mekaanisia.
Sen sanon heti, että jos lapsi huutaa tai itkee tuskaa, silloin lähden pois. Siinä menee raja. Mutta ne nälkäiset lapset, joita tapaan, he ovat äänettömiä. He seisovat hiljaa ja katsovat minuun. Sitä katsetta kestää vähän aikaa.
Lapset ovat aamupäivällä kaksi tuntia Suomen Pakolaisavun järjestämällä englanninkielen kurssilla Kampalan köyhässä slummisssa Nsambyassa. Eilen opettaja, Margaret, opetti kelloa ja numeroita, mutta keskittyminen oli vaikeaa koska heillä oli nälkä. Kysyin jokaiselta näiltä lapselta mitä he ovat syöneet aamulla ennen kurssille lähtöä. Kukaan ei ollut syönyt mitään. He olivat vaisuja vaikka Martin, autonkuljettaja, piti ystävällisesti kättä lapsen olkapäällä kääntäessään kysymyksiäni swahiliksi ja lugandaksi. "Saatko ruokaa kun menet kotiin?" kysyin. "Ehkä." lapsi sanoi ja katsoi ohi.
Autossa puhuin kiihkeästi Martinille, lapsilla on kuitenkin toivoa, he oppivat englantia, menevät valtion peruskouluun ja saavat siellä lounaaksi matokea, banaanimuhennosta ja ehkä joskus riisiä tai maissipuuroa. Eikö niin, että he käyvät koulua monta vuotta ennenkuin tytöt tulevat raskaaksi ja poikien täytyy yrittää löytää työtä, mitä tahansa. Ääneni vaimeni. Martin oli vaiti. Seisoimme ruuhkassa ja ruutuun koputti ehkä kymmenvuotiaslapsi, joka myi purkkaa.
Tämä kokemus olisi riittänyt. Mutta apeuteeni tänään on syynä myös yritykseni eläytyä aikuisten kärsimykseen. Mielestäni, jos joku ihminen luottaa minuun niin paljon että kertoo elämästään, on minun velvollisuuteni yrittää ymmärtää hänen kokemaansa.
Suomen Pakolaisavun Koulutus- ja kurssikeskuksessa oli meneillään englanninkielen fasilitaattoreiden jatkokoulutus. Nämä fasilitaattorit ovat pakolaisia Kongosta, Somaliasta, Ruandasta ja Etelä-Sudanista. Kukin heistä toimii oman 30-hengen ryhmänsä englanninopettajana. Kun saavuimme sinne, oli lounasaika ja saimme lautasen matokea, keitettyä pinaattia ja lihanpalan (josta tosin kieltäydyin ja tunsin itseni hemmotelluksi nirsoilijaksi). Martin meni ulos varjoon syömään ja minä ryhdyin töihin.
Senga Liwali Muhindi on 35-vuotias. Tarkistin illalla hänen taustansa niiltä osin kuin se oli mahdollista ja kaikki piti paikkansa. Hän on yliopistokoulutettu ihmisoikeusaktivisti Gomasta. Hän teki tutkimuksia ja kirjoitti raportteja ihmisoikeusloukkauksista Itä-Kongossa. Raportit julkaistiin YK:n ja eri ihmisoikeusjärjestöjen toimesta, joten hänen elämänsä oli vaarallista. Kaikki tahot halusivat hänen lopettavan toimintansa tai kuolevan. Hänet vangittiin viisi kertaa. Häntä on kidutettu viiltämällä, polttamalla, vesikidutuksella ja seksuaalisesti. Nyt hän on seksualisesti kyvytön ja hänellä on syöpä. En kysynyt mikä syöpä. Istuin ja katsoin hänen kasvojaan ja ajattelin että minun täytyy ainakin pystyä kuuntelemaan.
Mihinkään muuhun en pystynyt. Kuka pystyy kuvittelemaan kipua? Kauhua? Mitä ihmiselle voi sanoa?
Sitä hetkeä vihaan: kun sanon, että kiitos paljon että puhuit kanssani. Kiitos. Kättelen, otan kameran ja lehtiön ja nousen autoon. Silloin tuntuu, että petin tämän ihmisen luottamuksen, en pysty tekemään mitään, lähden pois.
Mutta huomenna, kun tämä apeus ja kurja olo on vähän helpottanut, kirjoitan sekä lasten, että aikuisten koulutuksesta artikkelin. Ehkä se riittää? Ehkä riittää tietää, että organisaatiot toimivat, joku suunnittelee järkevää toimintaa ja joku antaa rahaa, joku auttaa kärsiviä ihmisiä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti