Hajanaisia häkellyttäviä havaintoja, osa I

- Ihmislihan hinta on nykyään 200 000 shillinkiä (60€).
- Kallista on.
Havahdun kuuntelemaan työkavereiden keskustelua. Edellisenä itana oli uutisissa tapaus, jossa yösijan pyytäjät pienessä kylässä oli syöty. Tapaus on niin kammottava, että tietysti päivittelemme. Mutta joku on tietävinään, että kannibalismi on joissain osissa maata ihan tavallista.
- Onko se joku ritualistinen juttu? yritän. Vai nälkäänsäkö he syövät toisiaan? kysyy suomalainen, joka muistelee Mark Twainin mainiota novellia "Ihmissyöntiä junassa".
- Ei. Joillain heimoilla vaan on sellainen tapa.
Ok. Kiva lähteä ensi viikolla kentälle kun sade tekee tiet kulkukelvottomiksi.

 Kuvan mies on ystävällinen maanviljelijä matkalla peltotilkulleen töihin. Kun hän tuli pitkän machetensa kanssa vastaan, pyysin saada ottaa kuvan, kun matchete minun mielikuvissani liittyy juuri murhin ja muihin hirmutekoihin. Pitkä veitsi on kätevä ulkotöissä, sellainen on monessa huushollissa ja kun silmissä sumenee, se on äkkiä käsillä ja saa nopeasti totaalista tuhoa aikaan.

Rikoksista pääsemme havainnoimaan poliisityöskentelyä.
- Kun menet poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta, muista varata rahaa mukaan, sanoo ystäväni Rajiv. Poliisi nimittäin kohauttelee olkapäitään ja kysyy, miten kuvittelet rikosilmoituksen teon onnistuvan, jos et anna rahaa, että voidaan hankkia kynä ja paperia. Jos on mentävä rikospaikalle, tarvitaan bensarahaa, muuten ei poliisiauto liiku.

Rajiv syö lopun currykanastaan, pyyhkäisee lautasliinalla suupieliään ja sanoo painokkaasti:
- Toivon, että sinun ei milloinkaan tarvitse mennä oikeuteen, koska silloin rahasummat ovatkin sitten ihan toista luokkaa.
Hän nojautuu kylläisenä taaksepäin tuolissaan ja ryhtyy kertomaan.
- Näin kävi, kun epäröin tienristeyksessä tässä muutama päivä takaperin: Olin Jinja Roadilla, siinä isossa tukkoisessa risteyksessä, Garden Citystä kivenheiton päässä, missä tie muuttuu Kampala Roadiksi.
Nyökkään ja muistelen että se on ainoita risteyksiä, jossa on liikennevalot.
-  Aivan oikein. Ongelma on kuitenkin, kun liikennevalojen lisäksi risteyksessä seisoo kolme poliisia pilleineen. Kun valo on vihreä ja poliisi viittilöi ajamaan, kaikki hyvin. Mutta mitä tehdä, kun valo vaihtuu punaiseksi mutta poliisi kehottaa tarmokkaasti ajamaan?
Rajiv ottaa kulauksen oluestaan ja jatkaa.
- Hiljensin ja  osoitin poliisille ylöspäin punaista valoa, mutta hän vain viittilöi ajamaan.
Niinpä Rajiv ajoi vain huomatakseen, että seuraavassa tienhaarassa odotti viisi poliisia kiväärien kanssa.
- Olet ajanut punaisia päin! sanoo poliisi uhkaavasti. Rajib tuijotti kiväärinpiippuun, eikä väittänyt vastaan. Sen sijaan hän kaivoi lompakkonsa esiin.

Kiehtova ihminen!

Millaiset ihmiset meitä kiehtovat? Työkavereita emme voi valita mutta työpaikan brändi edellyttää, että meillä on samantyyppiset arvot ja asenteet. Työnantaja myhäilee, kun "puhallamme yhteen hiileen". Mikäli ne arvot ovat aidosti omia, on töissä helppo olla.

Vuosia sitten, joutuessani tekemään radiohaastattelun Porvoon piispa Erik Vikströmistä ja  hänen mielipiteistään, pääsevätkö lävistyksiä tehneet tytöt taivaaaseen vai ei, koin olevani arvojeni puolesta väärässä paikassa. En myöskään pitänyt peruskoulussa uskonnon opettamisesta. On raskasta yrittää opettaa objektiivisesti, lain mukaan, kun kirjat on kirjoitettu tunnustuksellisiksi.

Ihmisten kategorisointi helpottaa elämää. Kaikkea ei voi koko ajan analysoida ja silloin niputtaminen nopeuttaa. "Tiedän" millainen on lihaa syövä, keskiluokkainen ja keskituloinen suomalainen mies. Niinikään "tiedän" millainen on humanistityttö, nuori kehitysmaatutkimusta opiskeleva nainen. Hakeudun vapaa-ajallani erilaisiin porukoihin, kuitenkin aika kapealla sektorilla. En mene jääkiekko-otteluihin, en Kurvin baareihin, ehkä, enkä Zontanaisten keskustelutilaisuuteen varainhankinnasta. Liikun omalla turvallisella alueellani, haen lisää tietoa minua kiinnostavista asioista, en niinkään uusista asioista. Ei ole aikaa.

Kilume Zizin kanssa puhuimme kaksi tuntia. Hänen tarinaansa kannan aina mukanani.

Kun sitten pääsin ihan uuteen ympäristöön, afrikkalaiseen 3 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin ja pakolaisten keskelle väliaikaisiin savi-ja olkimajoihin, täytyi ihmisiäkin katsoa uudella tavalla. Lihansyöjämies on vaihtanut väriä, mutta hän inhoaa hempeilyä ja julkista tunteiden näyttämistä ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Kuitenkin hän hymyilee enemmän ja joskus näen hänen kävelevän käsi kädessä toisen miehen kanssa leppoisasti keskustellen. Peukku ylös vai alas?

Opiskelijatyttö on letittänyt hiuksensa kymmenille pikku leteille ja kietaissut kimpun ylös päälaelle. Löysät puuvillavaatteet ovat vaihtuneet tiukkaan toppiin ja minihameeseen ja korujen materiaali puusta kirkkaaseen kultaplagiointiin. Mitäs tämä nyt sitten on?

Ikäiseni naiset eivät enää värjää hiuksistaan harmaata pois, heillä on värikäs huivi päässä. He kulkevat leveästi ja hitaasti, lukemattomien synnytysten väsyttämin lantioin. Heitä ei näy kuntosalilla, he kuokkivat maata, kantavat kymmenien litrojen vesikanistereita päänsä päällä ja aina heillä on lapsi selässä. Kuinka vanhoja he oikein ovat? Onko heillä ikää ollenkaan?

Millainen siis on ihminen, joka minusta on kiehtova, kun mikään ei ole tuttua? Kaikki? Ei erityisesti kukaan?

Kun istun kuuntelemassa kiehtovaa ihmistä, aika ja paikka katoaa. Hän osaa kertoa elämästään niin, että eläydyn ja koen osan siitä, mitä hän kokee. Kuuntelen hänen valintojaan ja ymmärrän syyt, miksi olemme päätyneet tähän. Hetken koen, millaista on olla hän. Aurinko paahtaa, liikenne kohisee tai linnut livertävät Akasiapuussa. Lapset leikkivät ympärillä pöllyttäen punaista tomua ja savu nousee nuotiosta; kassava valmistuu pellolta tulijoille ja isolle lapsilaumalle.

On aivan yhdentekevää, missä istumme, puun alla vai tyylikkäällä terassilla Kampalassa. On samantekevää, onko hän ugandalainen, kenialainen eurooppalainen vai Intiasta. En muista, onko hän kaunis vai elämän runtelema. Unohdan sukupuolen ja iän ja jäljelle jää kiehtova ihminen.

Tämän tytön pohjattoman surullinen katse veti minua puoleensa. Mutta en kysynyt hänen tarinaansa. En uskaltanut.

Naiset, joka päivä

Tunnen monta charmikasta ugandalaista miestä. En kuitenkaan ole tuntenut houkutusta seurustelusuhteeseen. Tässäpä joitain syitä: Aamulla nainen herää ensimmäisenä, viimeistään kello kuusi. Hän valmistaa aamiaisen, herättää miehen ja lapset sekä usein anopin tai jonkun muun sukulaisen ja tarjoilee aamiaisen. Sitten hän siivoaa keittiön ja pitää huolen siitä, että lapsilla on kaikki mukana ja he lähtevät kouluun. Työmatka Kampalassa on tuskastuttavan hidas aamuruuhkassa, kuten myös keskipäivän ja iltaruuhkassa. Liikenne on sekavaa ja vaarallista. Nainen joko hyppää autoonsa ja lähtee istumaan ruuhkaan tai istuu Bodabodan, moottoripyörän selässä ja pitää kovasti kiinni kun puikkelehditaan autojen ja kaistojen välissä.

Yksi päivittäisistä Bodaboda-onnettomuuksista, joissa yksi ihminen kuolee joka päivä. Tässä ei onneksi kukaan kuollut.

Koulut loppuvat normaalisti viideltä, samoin työt. Silloin nainen istuu taas ruuhkassa tunnin, puolitoista ja menee markkinoiden kautta kotiin. Isoimmat tytöt auttavat päivällisen valmistamisessa ja veden hakemisessa. Ehkäisyvälineet maksavat ja perheet ovat isoja, joskin lapsia tietenkin myös kuolee paljon huonon hygienian ja epäpuhtaan veden seurauksiin.
Kampalassa on tavallista, että miehet menevät baariin istahtamaan työpäivän jalkeen. Syömään päästään seitsemän, kahdeksan aikaan ja mies tulee kun tulee. Sitten normaalit kodinhuoltotyöt ja nainen tietenkin menee viimeisenä nukkumaan.

Banaaneja myymälläkin voi yrittää elättää perheensä. Mutta silloin on liikuttava koko ajan.

Perheväkivalta on kasvava ongelma. Siitä puhutaan ja sitä vastaan taistellaan mutta yhtäkaikki mies kokee oikeudekseen lyödä ja pahoinpidellä naista.

Ihmisten kanssa puhuessa ja sanomalehtiä lukiessa käy ilmi, että on tavallista, että miehellä on vaimon lisäksi sivusuhde, side dish. Myös naiset ottavat rakastajan, mutta arjen puristuksessa se ei ole heille yhtä vaivatonta kuin miehille. Moniavioisuus ei ole kaupungeissa tavallista, mutta laajalla maaseudulla kyllä.

Kun yhä useampi nainen Kampalassa käy töissä, hän kokee, että on vaikea alistua miehen ja kylissa asuvien sukulaisten vaatimuksiin palvelevasta ja nöyrästä asenteesta. Mutta niin se vain on, että vaikka pariskunta on koulutettu ja molemmat hyvässä asemassa, nainen vie miehelle teen ja ottaa hänen kenkänsä puhdistettavaksi. Olkoonkin että teen on valmistanut palvelija joka myös pesee kengät. On kulttuurisesti korrektia käyttäytymisellä osoittaa alisteinen asema.

Epäilen, että minulla on asenneongelma.
Hyvää Naistenpäivää!