Kyakasta Kampalaan

Kun vihdoin kaikki haastattelut oli tehty, kuvat otettu ja Salome oli saanut henkilöstöpalaverin päätökseen, saatoimme ahtautua autoon, kuljettaja Duncan, Kyakan pakolaisasutusalueen FRC:n vastaava, Salome, UNHCR:n asiantuntija David ja minä. Mutta autopa vain rääkäisi pahasti eikä sen jälkeen suostunut mihinkään. Duncan manasi vanhaa akkua ja kipusimme autosta takaisin Suomen Pakolaisavun (FRC) pölyiselle pihamaalle. Keskipäivän aurinko paahtoi ja hiki valui noroina selkääni pitkin. 

Kun oli hetki etsitty ja todettu, että akkuihin kytkettäviä kaapeleita ei ole ja minulle oli opetettu käsite Jump-start, Salome selosti mekaanikko-kuljettajalle, että paras ratkaisu on nyt irrottaa akku viereisestä pickupista, startata sen avulla ja sitten pistää moottorin käydessä vanha akku takaisin. Auliisti hän myös auttoi toimenpiteessä.

 
Duncanilla on hyvä itsetunto, joten neuvot ja apu otettiin kollegiaalisesti vastaan.
Käsienpesun jälkeen saatoimme vihdoin ajaa portista ulos ja kuoppaiselle kylätielle.

David on isoraaminen mies ja tilani rinkkojen, reppujen ja Davidin kanssa takapenkillä ei ollut iso. Mutta pidin visusti huolta siitä, että vesipullo ja kamera olivat käden ulottuvilla. David tiesi nimittäin kertoa, että UNHCR:n ruokavarastot on yritetty vallata ja Kyakassa on puhjennut mellakka. Kun pahamaineinen M23-sissiryhmä viime kesänä pakotettiin antautumaan YK:n ensimmäistä kertaa ampuessa kovilla ja Kongon hallituksen avustaessa, tuhansia sissejä pakeni Ugandaan. Osa on puolen vuoden rehabilitointileireillä toipumassa traumoista ja oppimassa ihmisten tavoille. Osa on entisten uhriensa ja sotapäälliköiden kanssa samoilla pakolaisasutusalueilla.

Myös Kyakassa on tuhansia ihmisiä, jotka tappavat ruuan, jalkapallon tai väärinkäsitysten takia. Ihmiset, jotka ovat vuosikausia eläneet viidakossa polttaen kyliä, kiduttaen ja tappaen ihmisiä, heidän on vaikea ymmärtää esimerkiksi, että ruokaa jaetaan vain kerran kuukaudessa. Sitten sen määrän on riitettävä kuukaudeksi. Ei voi myydä omaa riisisäkkiään ja sen jälkeen kiivetä aitojen yli ruokavarastoja tyhjentämään. Ja omaa maapalstaansa on viljeltävä, jos mielii saada muutakin ruokaa kuin riisiä. Monen ryöstelijän käteen ei kuokka sovi kiväärin jälkeen. Pakolaisasutusalueet ovat niin isoja ja vaikeasti valvottavia, että vaikka aseiden pitäminen on tietenkin kiellettyä, niitä on varsinkin entisillä sisseillä kätkettyinä pahan päivän varalle. 

 

Ohitamme vihaisen väkijoukon. Tämä kuva olisi parempi jos olisin ottanut kamerani ja mennyt ulos kuvaamaan. Mutta hetken harkittuani en pitänyt sitä kovin terveellisenä vaihtoehtona. Kun olin kääntyneenä takaoikealle ottamaan tätä kuvaa, poliisi syöksyi pieksemään miestä kepillä auton vasemmalla puolella. Siitä en ehtinyt saada kuvaa. 

On selvää, että väkivaltaisten rikollisten ei voi antaa riehua pakolaisasutusalueilla. Mutta Ugandan presidentillä on tapana rutiininomaisesti lähettää siniset kyynelkaasutankit paikalle, oli sitten kyse opiskelijoiden rauhallisesta mielenosoituksesta tutkintojensa tulosten saamiseksi tai mistä tahansa muusta ihmisten mielenilmauksesta. Kyynelkaasuautot ovat tavallinen näky ajaessaan hurjaa vauhtia äänimerkkiä ja vilkkuvaloja käyttäen Kampalan kaduilla. Kiirettä pitää niillä.

Päästyämme vihdoin toivottoman kuoppaisen, kapean ja pölyisen parinkymmenen km:n tienpätkän loppuun ja valtatielle, matkamme Kyegegwasta kohti Kampalaa sujui rattoisasti. Kaikki ajavat kovaa, ylämäessä ohitetaan ja kaistoista ei piitata, eikä niitä edes ole. Ajetaan kolme rinnakkain ja jos mutkan takana edessä on yht'äkkiä mopo, jolla on sänky tarakalla kiikkumassa poikittain, silloin tulee vähän kiire. Mutta sitten taas kaasutetaan.

Ja ohi pitää päästä. Täällä on siis vasemmanpuoleinen liikenne, jos kuva vaikuttaa käänteiseltä.

Mityanan kaupungissa Duncan pysäytti pääraitille ja heti oli grillattujen maissintähkien ja lihan kaupustelijat paikalla. Jääkylmää Fantaa sai myös, mikä teki takapenkkiläisiin suuren vaikutuksen. 

Vasemmalla on tikun nokkaan kääräisty rasvaista lihaa, joka sitten on grillattu ja jota nälkäiset autoilijat himoitsevat. Nuori mies pahvilaatikon kanssa tuo niitä jääkylmiä limsapulloja. Eikä meidän tarvinnut pysäyttää autoa mennäksemme välipalalle, kun se akkukin reistaili.

Matka Kyegegwasta kotiin Kampalaan kesti neljä tuntia. Salomella oli kotiin tuomisinaan matookea muutama terttu, laatikollinen kassavaa ja viisi kananpoikaa varastettujen tilalle. Kanoja kadehdin, ne oli niin kauniin värisiäkin, kullanruskeita. 

Kotona oli ihanaa täyttää pesusoikko lämpimällä saippuavedellä, pestä pikkupyykkiä ja itsestä kaikki punainen pöly pois. Sitten keitin kupillisen vihreää teetä ja istuuduin katsomaan uutisia, uutisfriikki kun olen. Maailma on, kaikesta huolimatta, mukava paikka.

Muzungulla ei ole kavereita

Ketään ei yllätä tieto, että valtaosa ugandalaisista on köyhiä. Mutta tosiasia on myös että Ugandan talous kehittyy nopeasti, öljyä ryhdytään jalostamaan ja kunnianhimoiset suunnitelmat johdattavat maata kohti vaurautta. Ensin on vain muutama pikkujuttu hoidettavana, kuten miljoonia hukkaava korruptio ja tehottomuus sekä presidentti Musevenin päätös teljetä homot vankilaan. Tämä on laki, joka saa länsimaiset avustusjärjestöt leikkaamaan maan kipeästi tarvitsemia tukia.

Kun täällä Kampalassa ja maaseudulla liikkuu länsimaisena Muzunguna, ihmiset tervehtivät ystävällisesti ja miettivät rutiininomaisesti, miten voisivat valkoihoisesta hyötyä. Se lienee köyhälle sallittua. Rikkaat liikkuvat isoissa maastureissaan ja häviävät porttien taakse isoihin residensseihinsä.

Länsimaiselle tämä vauraan ja vakaan keskiluokan puuttuminen aiheuttaa harmia. On mahdotonta asua ihmisten keskellä; se on liian vaarallista. Kaikki jotka kynnelle kykenevät, hankkivat aidan, piikkilangan ja portin talonsa ympärille. Mikäli talo on iso, kannattaa hankkia myös yövartija ja hänelle koira, mikäli sattuu löytämään sellaisen harvinaisen vartijan, joka ei itsekin pelkää koiria, kuten useimmat ugandalaiset. Minä pelkään myös täällä vastaan jolkottavia isoja hirmuja, vaihdan heti tien toiselle puolelle ja yritän olla huomaamaton.

Tämän kuvan nappasin aamutuimaan meidän Ntindan kaupunginosassa. Vartiointiliikkeen auto kerää koirat yötöistä, vie syömään ja nukkumaan ja takaisin hommiin taas illalla. Semmonen bisnes.

Kun rikkaat ja länsimaalaiset asuvat "Gated areas"-alueilla, visusti erillään muista ihmisistä, epäluulo, pelko ja vastakkainasettelu kasvavat entisestään. Silloin on helppo nähdä huppupäinen nuori mies illalla kävelemässä kotiinsa vaarallisena tyyppinä, jonka kodinturvaaja/ vartija ampuu "itsepuolustuksena".

Kotiportilla. Alue on rauhallinen ja turvallinen; on portit ja piikkilankaa. Vastapäiseltä kukkulalta tuulee vilpoinen tuuli illalla ja naapurin tyttö pimputtelee sormiharjoituksia pianolla. Alueella on portin takana ehkä kahdeksan isoa taloa nurmikenttineen ja tietääkseni olen ainoa länsimaalainen. Asun siis huomattavasti itseäni varakkaammassa seurassa.

Samassa kaupunginosassa, Ntindassa, toisella puolella pääkatua pölyinen, kapea tie on reunustettu kauppakojuilla ja niiden takana ovat hökkelit. Kuoppainen tie kiemurtelee neliskulmaisten aaltopellistä ja laudanpaloista kyhättyjen tönöjen välistä. Välissä on roskaista joutomaata, jolla vuohet ja lapset leikkivät ja joukko nuoria miehiä istuskelee tappamassa aikaa. 

En nyt ajatellut analysoida, mitä keskiluokan puuttuminen merkitsee maan yhteiskuntarauhalle ja demokratiakehitykselle. Lähinnä ajattelin valittaa, miten kovaa meillä Muzunguilla on. 

"Kuvittelin, että solahdamme tänne sosiaaliseen elämään saman tien. Mutta olin väärässä." sanoo Ian synkästi. Hän on irlantilainen insinööri, työssä irlantilaisessa öljyfirmassa. Hänen kaunis afroamerikkalainen vaimonsa nyökyttelee ja sanoo jotain, mitä en kuule, koska länsimaisten suosimalla Camel Clubilla 70-luvun hitit soivat järjettömällä volyymillä. http://www.camelclubuganda.com/

"Joko kaikki tahtovat sinulta jotain, rahaa, työpaikan tai vanhan paitasi tai sitten kohtaat rikkaita, jotka eivät ole vähääkään kiinnostuneita niuhottavista länsimaalaisista. Niinpä me nyt sitten istumme täällä keskenämme." hän huutaa korvaani ja viittaa perin valkoiseen asiakaskuntaan Camel Clubilla.

Koulutettujen, mutta keskituloisten afrikkalaisten tapaaminen ei onnistu sattumalta. Siihen tarvitaan verkostoja. Nyt vaikuttaa siltä, että puoli vuotta on näiden verkostojen luomiseen liian lyhyt aika, mikä harmittaa minua suunnattomasti.

Poika tuli!

Tänään olimme työkavereiden kanssa katsomassa Violetin ja Allanin päivän vanhaa vauvaa. Marraskuussa kirjoitin heidän häistään ja nyt sitten vihdoin syntyi meidän kauan odottamamme vauva. On mahdollista, että vanhemmat ja varsinkin isovanhemmat olivat kärsimättömämpiä, mutta kyllä me töissäkin arvuuttelimme milloin se vauva oikein tulee. Laskettu aika oli kaksi viikkoa sitten.

Violet on ollut jo muutaman viikon äitiyslomalla. Kaikki tarpeellinen on hankittu vauvaa varten: pieni sänky, vaatteita ja kylpyamme ja kaikenlaista pientä. Allanin äiti tuli jo tammikuussa ja auttaa nuorta perhettä ainakin kuukauden päivät ennenkuin palaa takaisin kotikylään. Violetin äiti on kuollut.

Violet on töissä Suomen Pakolaisavussa ja niinpä hänellä on erinomainen terveysvakuutus. Sairaala, jossa hän synnytti on yksityinen ja hyvämaineinen. Kun sain vauvan syliini, tutkin hänen mietteliäitä kasvojaan ja olin sitä mieltä että suu on isän ja nenä äidin. Allan sanoi, että kyllä vauvasta näkee että se heidän on. Ja hyvä niin, ranteessa ei nimittäin ollut tunnistusranneketta kuten myös ugandalaisissa sairaaloissa normaalisti on.

Violet imetti vauvaa kolme kertaa lyhyehkön visiittimme aikana. Lapsella on kova elämännälkä. :) Verhon takana on toinen pariskunta vauvan, sukulaisten, ystävien ja työkavereiden kanssa. Vastakkaisella puolella kaksi uutta vauvaa. Kaikki kuitenkin puhuivat hillitysti ja Violetin sukulaiset lähtivät hienotunteisesti käytävään kun tulimme. Sairaanhoitaja kävi antamassa antibioottirokotteen jotta keisarinleikkauksesta tullut haava ei tulehdu ja kätilö kävi tarkistamassa vauvan; kaikki hyvin.

Nuori perhe asuu Makindyessä lähellä Pakolaisavun Koulutus- ja kurssikeskusta ja Violet toivoo, että hän voi piipahtaa kotona imettämässä senkin jälkeen kun hän on kahden kuukauden äitiysloman jälkeen palannut töihin.

Violet on 27-vuotias nuori kampalalainen virkanainen. Hänen lapsensa on saanut hyvän alun elämälleen eikä ole yksi niistä 310 vauvasta, jotka Ugandassa kuolevat joko synnytyksessä tai heti sen jälkeen. Mutta anoppi on kylässä ja voi olla, että kotirauhan nimissä hän ei poistu talosta kuukauteen. Niin anopin kotikylässä tehdään ja niin tehdään myös pojan perheessä.

Takaisin toimistolla kerroin Gaudensialle suomalaisesta äitiyspakkauksesta ja lähetin Kelan infopaketin englanniksi. Ja hän kertoi nyky-ugandalaisten seksuaalikasvatuksesta joka edelleen annetaan teini-ikäisille tytöille ja pojille erikseen ja joko tädin, enon tai muun vanhemman sukulaisen toimesta kotikylässä. Kikatimme ison osan iltapäivää, mutustimme keksejä ja jatkoimme tietenkin puhumalla miehistä. Mutta siitä toisella kertaa.