I have a ball!

Olen osallistunut järjestöaktiiveille suunnattuun viikon pituiseen koulutukseen. Kampalassa on noin 50 000 pakolaista ja osa heistä on järjestäytynyt. Kuten kuvitella saattaa, ihmisillä on palava halu kohentaa omaa ja muiden pakolaisten elämää, mutta kaikesta on pula. Ei ole mitään mahdollisuutta tarjota vapaaehtoisille työntekijöille ruokaa, ei rahaa vuokraan, ei työtä eikä muutakaan konkreettista apua. Se, mihin järjestöt keskittyvät, on löytää keinoja miten pakolaiset löytävät elämisen mahdollisuuksia. Ensin on tärkeintä auttaa ihminen eteenpäin traumaattisista pakenemiseen liittyvistä muistoista. Sitten heille opetetaan vaikka miten valmistaa ja myydä saippuaa tai koruja, englanninkielen alkeet ja miten työtä haetaan.

Suomen Pakolaisapu on vastannut nuorten yhdistysten tarpeisiin kouluttamalla vetäjät järjestörutiineihin, jotka auttavat suunnittelemaan ja arvioimaan toimintaa sekä saamaan uusia jäseniä ja myös avustuksia jotta järjestön toiminta ylipäätään on mahdollista. 

 Sain opettaa yhdistyksen tiedottamista ja informaatiokulkua  yhden päivän ajan. Mitä opettamiseen tulee, olin itseäni paremmassa seurassa, pätevien ammattilaisten keskellä. Mutta opiskelijat, järjestöaktiivit, olivat kiinnostuneita ja osallistuivat sekä luentoon että ryhmätyöhön huomattavan innokkaasti. Jotkut heistä eivät olleet syöneet aamiaista ennen tuloaan, teetauko oli vasta klo 11.00. Monet asuvat yli kymmenen hengen taloudessa pienessä yksiössä tai kaksiossa vailla mitään mukavuuksia. He eivät saa tuloja työstään ja niinpä Pakolaisavun kustantama tee ja lounas tulivat tarpeeseen.

Iltapäivällä annoin tehtäväksi suunnitella ja pitää tehokas Elevator Speech. "Suunnittele ja pidä tehokas, lyhyt puhe, jonka aikana markkinoit järjestöäsi niin, että kuulija kiinnostuu niin paljon että ottaa käyntikorttisi ja tahtoo tietää lisää." Kun mitään valtion tai muun tahon rahoitusta ei ole, on oltava valmius tarttua tilaisuuteen, jos mahdollinen tukija ilmaantuu näköpiiriin. Kaikki pitivät puheen jonka jälkeen he saivat yleisöltä kommentteja, kysymyksiä ja rakentavaa palautetta.

Jotkut pitivät myyntipuheensa ranskaksi, mutta useimmat käyttivät sujuvasti vasta oppimaansa englantia. Kuvassa oleva Aimee työskentelee Bondeko-nimisessä yhdistyksessä joka on ottanut pääasialliseksi tehtäväkseen tarjota turvan erityisen haavoittuvassa asemassa oleville pakolaisille, kuten naisille ja lapsille. Katolinen pappi on perustanut järjestön ja se toimi hyvin muutaman vuoden. Mutta nyt pappi on muuttanut takaisin Ranskaan ja Aimee on epätoivoinen: "En ymmärrä, mistä saamme rahat vuokraan. Meillä on 38 ihmistä pienessä hökkelissä ja meillä ei aina ole antaa heille ruokaa. Joinain päivinä vain tahdon antaa periksi."

Kun sitten kärpäset surisevat, aurinko porottaa ja iltapäivä on uneliaimmillaan, on aika ottaa Energiziser. Kaikki ylös ja tuolit sivuun! Soccer without Borders-järjestön kundi vetää huutokuoroleikin jälkeen "I have a ball"-vuoropuhelun. Siitä ei ole kuvia, koska olin tietysti leikkimässä. Iloisia kasvoja, silinneitä otsia, naurua ja energiaa. Leikki on ihmisen pelastus!

God is protecting us!

När jag i morse kom fram till varuhuset Garden City, slogs jag av antalet poliser utanför. En lastbil höll på att backa till ingången där varuhusets egna vakter stod med sina gevär. No, vad bryr jag mig om poliser, jag stegade in, blev sedvanligt kontrollerad med metalldetektor och kassen öppnades som alltid.

Efter en skön stund med tidningen och Caffe Latte, strövade jag runt och tittade på nätta sandaletter och tafsade på småblommiga sommarklänningar när jag råkade höra en diskussion två butiksbiträden emellan. De tyckte det var trist när det inte var några kunder. Det var så sant! Jag tittade upp och konstaterade att jag var den enda kunden i butiken och shoppingcentret var öde. Jag undrade vad som stod på. Jo, det hade varit varningar i tv föregående kväll om att AlShabaab kan slå till idag just i Garden City. Jag undrade om inte de var rädda eftersom de är tvungna att stanna kvar på sitt jobb. Jag tänkte nämligen ge mig av, kände plötsligt inget som helst begär efter några nya, tjusiga kläder. Nej, de var inte rädda "God will protect us." Good for you, tänkte jag och tog mig ut och därifrån i rask takt.

Väl i trygghet i paketbilen/taxin inklämd mellan en tant med en enorm matkasse i sin och min famn och en ung man med öronknappar läckande solig reggeae, tänkte jag att det är märkligt med fatalism. Människor är övertygade om att Gud har planerat deras liv in i minsta detalj, det som sker, sker med hans vilja. Nåväl, det hindrar dem inte att tigga och be, föreslå och köpslå med Gud som redan har bestämt allt gällande deras liv. Gör mig frisk! Ge mig det jobbet! Jag håller mig på den smala stigen bara du förlåter denna enda gång och ser till att ingen upptäcker vad jag gjort.

En människa som är övertygad om att Gud den allsmäktige har hans liv i sin hand, känner sig ändå tvingad att påminna honom om en massa små detaljer. Se till att jag kommer tryggt hem också idag. Låt mig inte insjukna just inför tenten. Hur fungerar deras logik, kan jag inte begripa. Och är det inte lite osäkert att lämna sig i händerna på en kraft som förväntas ändra sina planer vartefter människor kommer på något nytt de skulle önska sig?  

Här i Kampala är religionen konkret närvarande. De första böneutropen hörs vid lite över fem på morgonen och på söndagsmorgnarna ekar psalmerna från kyrkorna med öppna fönstrar. Jag har ett par gånger fått frågan:"Where do you pray?" strax efter att ha hälsat på en ny människa. Människor diskuterar de lärdomar de får höra i kyrkan och i moskén. Har lyssnat på avstånd på ett par såna diskussioner på jobbet och andra ställen. Det är bra, men nog skulle jag rekommendera moskitnät, kondomer och handhygien ändå! Och håll er borta från Garden City!

Perjantaifiilis

Kun asuu maassa ja jakaa arjen työpaikalla, syntyy ikäänkuin pientä kotoutumista. On helpompi orientoitua ympäröivään todellisuuteen, kun uutisia voi reflektoida ja ne täydentyvät taustatiedoilla. Ja kun jakaa viikonpäivien tunnelmat työkavereiden kanssa, tuntuu että on todellisuudessa, arjessa kiinni. Se on kotoutumisen ensimmäinen askel: asiat rupeavat pikkuhiljaa näyttäytymään tuttuina, toistuvina.

Kuvassa istun työkaverini, Gaudensia Namutebin kanssa toimiston ulkopuolella.

Olen arjen ystävä. Pidän arjesta, viihdyn tavallisessa elämässä. On mukava lähteä aamulla töihin ja seurailla kaikkia muita töihin lähtijöitä. Normaalisti kävelen pari korttelia toimistolle, tänä aamuna lähdin puoli kahdeksalta lääkäriin. Ei mitään vakavaa, pieni haava jalassa jonka halusin näyttää. Mutta pienessä, täydessä taksiautossa oli tilaisuus tarkastella työhön lähtevää väkeä. Nuoria, hyvin pukeutuneita ja puhelimessa vilkkaasti keskustelevia ihmisiä. Oli mukava istua ihmisten keskellä ja kuvitella yhteisöllisyyttä jota ei tosiasiassa tietenkään ole.

Syön usein lounasta ulkona ja jään jollekin miellyttävälle terassille iltapäiväksi kirjoittamaan ja lukemaan. Länsimaalaiset istuvat työlounaalla, kirjoittavat koneillaan kuten minä tai syövät lounasta perheen kanssa. Lehdissä jatkuvasti näkyvät varoitukset terroristi-iskuista verottavat ulkona syömistä, mutta koska se on helppoa, halpaa ja mukavaa, ihmiset tyytyvät näyttämään laukkunsa turvatarkastuksissa ja tulevat silti. Useimmiten valitsen jonkun intialaisen herkun, linssejä, pinaattia tai perunaa ja paljon chiliä ja muita mausteita. Erittäin hyvää!

Viiden jälkeen iltapäivällä toinen toistaan täydemmät taksiautot huristavat ohi. "Sorry, Madam!" Kunnes vihdoin yksi pysähtyy ja kipuan ihmisten ohi takapenkille, jossa isoveljen ja pienten sisarusten välissä on vapaa paikka. Isoveli tahtoo pitää hajurakoa iloisesti lörpöttelevään joukkoon pieniä sisaruksia, kaikki koulupuvuissa. Lapset puhuvat, nauravat ja kinastelevat ihan kuten kaikkialla ja aikuiset ovat työpäivän jälkeen väsyneitä. Taksiauto kääntyy kuoppaiselle sivutielle joka on niin kapea että en uskalla katsoa vastaan tulevaa kuorma-autoa. Ohi se menee ja odotamme ihan kauppakojussa kiinni. Sitten taksi pomppii ja kiemurtelee ihmisten kotien editse, tomaatinmyyjien editse ja pois tieltä kanat ja mukulat!

Olen oppinut tervehdykset lugandaksi ja joka kerta saan iloisen vastauksen, kun toivotan hyvää huomenta tai iltaa. Yksi syy tänne tulolleni oli, että halusin kokea millaista on olla uuteen maahan ja kulttuuriin kotoutuja. Vertaan mielessäni omia kokemuksiani Suomeen kotoutujien kokemuksiin ja huomaan että olen onnellisessa asemassa: kaikki vastaavat, jos ei muuta niin sanovat että eivät ymmärrä. Mutta kaikki pysähtyvät, katsovat silmiin, hymyilevät ja kuuntelevat mitä minulla on sanottavaa.

Yliopiston opiskelijat mellakoivat, maanomistajat mellakoivat ja poliisi vastaa kyynelkaasulla ja ampumalla ilmaan. Mellakoita on usein, melkein viikottain jossain päin kaupunkia ja ryöstöjä tapahtuu erityisesti keskikaupungilla. En mene niihin kaupunginosiin, joissa on levotonta enkä liiku yksin pimeällä ulkona. Ja jostain syystä tavallinen elämä, arki Kampalassa on infernaalisesta liikenteestä huolimatta aika leppoisaa. Kävelen aina hitaasti, olen oppinut että on katsottava eteensä, ellei tahdo kompastua kuoppiin ja kiviin. Mutta joka askeleella astun lähemmäksi kotoutumista: Tänä aamuna lehdenmyyjä kadulla valitsi heti seitsemän lehden valikoimasta oikean. Kun hämmästelin, hän sanoi, että muistaa minut, ostan aina New Visionin. Se tuntui mukavalta.

Pätevöityminen, arkisen ympäristön haltuun otto, tuttuuden lisääntyminen on kotoutumista. Osaan valita mangot ja avokadot oikean kypsyysasteen mukaan, syönkö ne tänään vai parin päivän päästä. Tiedän, että valikoidessani hedelmiä kaupassa, myyjä tulee ja tervehtii ystävällisesti, ottaa ne kädestäni,  punnitsee ne ja pistää pussin ostoskärryyn. Osaan liikkua moneen eri kaupunginosaan, tiedän mistä taksiautot lähtevät eri suuntiin ja kuinka paljon matka maksaa. Tiedän, missä on lääkäri, mistä saa pattereita otsalamppuun ja mitä työkaverit aikovat tehdä viikonloppuna.

Itse ajattelin lauantaina mennä tanssimaan salsaa! :)