Luin kollegan välittämän erinomaisen artikkelin siitä, miten itseluottamus ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Vaikka seisot luokassa kahdenkymmenen ihmisen edessä, hallitset aineiston ja pidät pään pystyssä kaikkien tarkkaillessa sinua, ääni on vakaa ja matala, siitä on vielä askel siihen, että yleisö kokee sinut luotettavaksi tiedonvälittäjäksi. Tällaisten asioiden kanssa opettajat painiskelevat.
http://susanpiver.com/2013/12/19/owning/

Poliitikoilla on niin paljon helpompaa. Pyrkiessään luomaan kuvaa luotettavuudesta, asiat yksinkertaistetaan ja ne esitetään vankkumattomalla itseluottamuksella. Meillä Suomessa ei tunneta termiä "Poliittinen vastuu". Mikäli käy ilmi että poliitikko on toiminut vastuuttomasti tai suorastaan virheellisesti, hän tarrautuu asemaansa ja syyttää muita tapahtuneesta. Poliitikko luopuu vallasta vain pakon edessä. Opettaja ei voi kuin kadehtia moista strategiaa. Ajatella, on mahdollista olla aina oikeassa, tietää kaikki, tehdä karkeita virheitä ja silti sulkea korvansa kritiikiltä! Me luokkahuoneessa kohtaamme keskustelua ja kyseenalaistamista kasvotusten ja se on mielestäni yksinomaan terveellistä.

Kokonaan toisessa katgoriassa liikkuvat testosteronia puhkuvat, itseluottamuksesta paisuvat afrikkalaiset poliitikot. Kun Ugandassa kahden vuoden kuluttua on seuraavat vaalit, on istuva presidentti, Yoweri Museveni ollut vallassa 30 vuotta. Hänellä ei ole aikomustakaan siirtyä syrjään. Päinvastoin; vaalit mielessään hän esiintyy suurena rauhanneuvottelijana lähtiessään Etelä-Sudaniin luomaan keskustelua presidentti Salva Kiirin ja hänen kilpailijansa, heinäkuussa syrjäytetyn Riek Macharin välillä.

Mutta kuten opposition äänenkannattajan, Daily Monitorin kolumnisti Bernard Tabaire sanoo, mitä Museveni voi sanoa osapuolille? Kehottaako hän Kiiriä kitkemään korruption, olemaan pyrkimättä kolmannelle kaudelle ja luopumaan diktaattorin otteista? "Olisipa hedelmällinen keskustelu heidän kahden välillä", Tabaire kommentoi ironisesti.

Entä mitä hän voi sanoa Macharille, joka vaatii Kiiriä luopumaan vallasta ja on väkivälloin, satoja siviiliuhreja säästämättä ottanut haltuunsa Bentiun kaupungin haavoittaen maan öljyntuotantoa? Tabaire muistuttaa, että kun Museveni 30 vuotta sitten pyrki valtaan, maa yhä vuosi verta Idi Aminin hirmuhallinnon jäljiltä. Museveni ei odottanut kunnes maa oli toipunut, vaan pani uganalaiset kärsimään sisällissodasta joka nosti hänet valtaan. Mitä hän voi sanoa Macharille, tämä rauhanvälittäjä?

Se, mitä etelä-sudanilaiset, ugandalaiset ja me muut toivomme, on että vallanpitäjien itseluottamuksella olisi jokin kosketus todellisuuteen. Ei ole aihetta hybrikseen omasta erinomaisuudesta, jos joku toinen kärsii silmittömän vallanahneuden seurauksena.
Hei, me olemme täällä, tarvitsemme puhdasta juomavettä ja ruokaa joka päivä ja tahdomme nukkua yömme turvassa. Älkää viekö meiltä toimeentuloa ja elämää syöksemällä maa sekasortoon. Haluamme viisaita päättäjiä, sellaisia jotka ymmärtävät jotain siitä, mitä Nelson Mandela elämällään ja esimerkillään opetti.

Sudanilainen poika tulossa kaivolta Kyangwalin pakolaisasutusalueella Ugandassa.

Lauantaina Violet ja Allan saivat toisensa. Kuvassa morsian allekirjoittaa avioliittotodistuksen papin avustaessa.

Kun istuimme ruuhkassa matkalla kirkkoon nuoren 35-vuotiaan työkaverin, Salomen kanssa oli luontevaa rupatella romanttisista suhteista. Salome on opiskellut aikuiskoulutusta yliopistossa, hänellä on unelmatyö Kyakan pakolaisasutusalueen aikuiskoulutuksesta vastaavana, hän on iloinen, energinen ja itsetietoinen.

- Olen ikäänkuin antanut periksi. Ikäiseni ugandalaiset miehet ovat kaikki naimisissa ja naimattomat ovat taatusti ihan toivottomia! hän puuskahtaa. Ugandassa on tavallista mennä naimisiin kahdenkymmenen molemmin puolin joskin koulutetut kampalalaiset saattavat ensin asua yhdessä vähän aikaa ennen naimisiinmenoa. Salomekin oli naimisissa mutta yksityiskohta, joka rakastuneena ei vaikuttanut tärkeältä, nousi ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi: mies oli muslimi ja Salome kristitty. Yhteiselämä kävi mahdottomaksi ja nyt Salome on 9-vuotiaan tytön yksinhuoltaja.

Salome vahvistaa käsitykseni, että ugandalainen naimisissa oleva mies mielellään pitää oikeutenaan tapailla tyttöystävää. Suhde tyttöystävään on pidettävä salassa, vaimo raivostuu ja on vaarallinen saadessaan tietää, mutta miehet eivät anna sen estää seikkailujaan. Siinä siis optio kiireiselle uranaiselle?

- Ei pyykkiä, ei ruuanlaittoa, vain miellyttävää yhdessäoloa silloin kun itse tahdot, Salome listaa salaisen suhteen etuja. Siitä puheenollen, hän jatkaa, tekevätkö suomalaiset miehet kotitöitä? hän kiinnostuu.

- Periaatteessa kyllä, vakuutan. Ainakaan et milloinkaan kuule argumenttia että mies kieltäytyy koska on mies. Mutta heitä saa olla patistamassa ja naisen täytyy useimmiten organisoida kaupparissut ja siivoamiset. Lastenhoito sovitaan menojen eli työn ja harrastusten mukaan.
Salome nyökyttelee, niin, itse ne työt on organisoitava.

Ugandassa elää kiinnostavalla tavalla rinnakkain vanhat traditiot ja moderni elämäntapa. Naimisiin mennään ensin kotikylässä ikivanhojen menojen mukaan ja sitten vasta kirkossa. Itse asiassa yhteisön silmissä traditionaalinen vihkiminen on riittävä.

Kun vihdoin pääsimme ruuhkasta ja ajoimme kohti kirkon porttia, siellä oli pakettiauto/ taksi pysähdyksissä ja sukulaiset maalta purkautuivat ulos pitkän ajomatkan jäykistäminä. He venyttelivät jäseniään, käärivät huivejaan ja purkivat nyyttejään autosta. Takakontti oli auki ja penkkien alta kurkisti vuohen pää. Se oli teurastettu aamuvarhaisella mutta kanat kotkottivat tuohduksissaan kun niitä pyydystettiin penkkien väleistä. Sisällä kirkossa miehillä oli siistit puvut tai ugandalaisittain valkonen paita ilman kaulusta mustien suorien housujen kanssa. Naisilla oli taidokkaita letityksiä hiuksissaan ja kiiltäviä, kokopitkiä leninkejä. Pappi lausui ystävällisiä ja kannustavia sanoja nuorelleparille, kamerat räpsyivät ja tunteellisten lauluesitysten aikana äidit pyyhkivät silmäkulmiaan.

Morsian oli mitä suurimmassa määrin raskaana mutta se ei ollut mikään ongelma, Salome vakuutti.
- Kunhan he ehtivät naimisiin ja selviävät vielä tästä pitkästä päivästä ennenkuin vauva syntyy, hän lisäsi huolestuneena. Käsittääkseni huoli oli aiheellinen.

  

Työ tekijäänsä kiittää

Olen tyypillinen ikäpolveni edustaja. Työ määrittää minua ja pidän kunnia-asianani tehdä työni aina niin hyvin kuin mahdollista. Juuri koska minulla on monta ammattia ja olen ollut monenlaisissa töissä, tiedän miten äärimmäisen tärkeä työ on elämäni keskeisenä sisältönä. Sitäpaitsi pidän työnteosta kunhan se on mielekästä ja tarpeeksi haasteellista. Kiinnostavia, ajattelua vaativia tehtäviä, ei konemaista datan syöttämistä tietojärjestelmiin.

Toimittajan työ on sikäli kiitollista että sitä voi tehdä ihan koko ajan. Alleviivata kun lukee päivän lehteä, hakea taustatietoja netistä, tehdä muistiinpanoja uutis- ja ajankohtaisohjelmien aikana ja havainnoida ihmisten elämää kauppareissulla. Kaikkein hauskinta on istua pikkubussissa eli täkäläisittäin Kampalassa "taksissa". Ensimmäinen huomio on silloin, että sekä kuljettaja että konduktööri/ sisäänheittäjä ovat nuoria miehiä. Usein myös valtaosa matkustajista on nuoria miehiä ja naisia, eikä ihme; 78% Ugandan väestöstä on alle 30-vuotiaita! Nuoret aikuiset liikkuvat etsimässä työtä, mitä tahansa, joka toisi leivän pöytään. Kaikilla ei ole edes peruskoulua käytynä koska vanhemmilla ei ollut varaa maksaa lukukausimaksuja, kirjoja ja koulupukuja. Ammattikoulutukseen pääsee vielä harvempi ja yliopistokoulutus on todellista ylellisyyttä. Avustavista töistä taistellaan ja niihin suostutaan oli ehdot mitkä tahansa.

Najib, meidän kahden kuukauden aikana kolmas house boy on 27-vuotias. Hän on kouluttamaton ja ikionnellinen saatuaan orjatyön surkealla palkalla. Najib on aina töissä. Eilen illalla, sunnuntaina tulin kotiin puoli yhdeksältä illalla ja Najib avasi minulle portin. Kun seinänaapurini, Libyalainen diplomaatti tänä aamuna lähti seitsemältä töihin, Najib oli jo lakaisemassa pihaa. Vuokraemännän ja hänen äitinsä autot on pestävä joka toinen päivä, sisältä ja ulkoa, renkaita unohtamatta. Sitten Najib kuokkii talon takaisella kasvimaalla, hoitaa puutarhaa ja on tullut avaamaan porttia myös keittiöessu päällä. Palkkaa hän saa 100 000 Shillinkiä/kk eli noin 35€. Hänellä on oltava huone talon takaosassa, kukapa muuten päästäisi myöhäiset tulijat sisään. Olletikin myös hän saa päivittäisen matokensa (banaanimuhennos) papujen kera kuten siivoojakin.

Kun käyn kaupassa ja ostan pari litraa vettä, vesimelonin, ananaksen, pari avocadoa, purkin paahdettuja manteleita ja shampoopullon, olen tuhlannut 50 000shillinkiä. Najibin kuukausipalkka on nopeasti mennyt jos hänen kauppareissunsa ovat yhtä holtittomia. Onneksi hän ei pääse kauppaan kuin kahtena vapaapäivänään kuukaudessa. Muuten hän on töissä ja varalla vuorokauden ympäri. 

  

Terroristijahdin myötä monet ihmiset ovat saaneet töitä kauppojen ja virastojen ovivahteina. Omassa kaupassani Carol tarkastaa naisten laukut yhdeksästä aamulla yhteentoista illalla arjet ja pyhät niitä kahta vapaapäivää lukuunottamatta. 

Vaatekaupan myyjä pyytää: ”Ota minut mukaan Suomeen!” Täällä elämä kuulemma on pelkkää työntekoa. Opettavaisesti sanon, että suomalaiset ovat myös erittäin kovia tekemään töitä. Myyjä on sitä mieltä, että Suomessa työnteolla on sentään joku tolkku; sitä ei tehdä 12 tuntia, kuten hän joka päivä ja palkalla voi elää. Nyt hän saa 200 000 Sh/kk ja elätettävänä on vanhemmat ja kolme nuorempaa sisarusta. Siihen minä en sano mitään.

Aina kannattaa opiskella, niinhän se on. Mutta työn saantipa ei olekaan kiinni hyvästä todistuksesta tai erinomaisesta ja laajasta kokemuksesta. Läpeensä korruptoituneessa yhteiskunnassa työn saa se, jolla on ruskea kuori sujautettavaksi työhaastattelussa. Se on äärimmäisen turhauttavaa esim. sairaanhoitajille, opettajille ja insinööreille. Tunnen kätilön, Itakaimin, joka oli pitkän kokemuksensa ansiosta pätevin hakija. Työn sairaalassa Kampalassa sai kuitenkin nuori vastavalmistunut. Niinpä Itakaimi, kahden lapsen äiti työskentelee kätilönä Nakivalen pakolaisasutusalueen sairaalassa ilmaiseksi. Hän tahtoo pitää yllä ammattitaitoaan odottaessaan seuraavaa tilaisuutta ja matkustaa kuuden tunnin matkan joka sunnuntai ollakseen aamulla seitsemältä työpaikalla.

Työttömyysprosentti nuorten aikuisten keskuudessa on pelottavan korkea, kaupungeissa jopa 80%. Onneksi Uganda on edelleen maatalousmaa, maaseudulla selviytyminen on vähän helpompaa. Kampalassa tilanne on tukala ja joka vuosi työmarkkinoille tulee kymmeniä tuhansia uusia nuoria pelkästään ugandalaisia työnhakijoita. Siihen päälle rahattomat pakolaiset naapurimaista.

Miltä tuntuu olla nuori ja vahva eikä milloinkaan saa kokea tyydytystä hyvin tehdystä työstä ja siitä, että pystyy auttamaan perhettään ja elämä menee eteenpäin?