Työ tekijäänsä kiittää

Olen tyypillinen ikäpolveni edustaja. Työ määrittää minua ja pidän kunnia-asianani tehdä työni aina niin hyvin kuin mahdollista. Juuri koska minulla on monta ammattia ja olen ollut monenlaisissa töissä, tiedän miten äärimmäisen tärkeä työ on elämäni keskeisenä sisältönä. Sitäpaitsi pidän työnteosta kunhan se on mielekästä ja tarpeeksi haasteellista. Kiinnostavia, ajattelua vaativia tehtäviä, ei konemaista datan syöttämistä tietojärjestelmiin.

Toimittajan työ on sikäli kiitollista että sitä voi tehdä ihan koko ajan. Alleviivata kun lukee päivän lehteä, hakea taustatietoja netistä, tehdä muistiinpanoja uutis- ja ajankohtaisohjelmien aikana ja havainnoida ihmisten elämää kauppareissulla. Kaikkein hauskinta on istua pikkubussissa eli täkäläisittäin Kampalassa "taksissa". Ensimmäinen huomio on silloin, että sekä kuljettaja että konduktööri/ sisäänheittäjä ovat nuoria miehiä. Usein myös valtaosa matkustajista on nuoria miehiä ja naisia, eikä ihme; 78% Ugandan väestöstä on alle 30-vuotiaita! Nuoret aikuiset liikkuvat etsimässä työtä, mitä tahansa, joka toisi leivän pöytään. Kaikilla ei ole edes peruskoulua käytynä koska vanhemmilla ei ollut varaa maksaa lukukausimaksuja, kirjoja ja koulupukuja. Ammattikoulutukseen pääsee vielä harvempi ja yliopistokoulutus on todellista ylellisyyttä. Avustavista töistä taistellaan ja niihin suostutaan oli ehdot mitkä tahansa.

Najib, meidän kahden kuukauden aikana kolmas house boy on 27-vuotias. Hän on kouluttamaton ja ikionnellinen saatuaan orjatyön surkealla palkalla. Najib on aina töissä. Eilen illalla, sunnuntaina tulin kotiin puoli yhdeksältä illalla ja Najib avasi minulle portin. Kun seinänaapurini, Libyalainen diplomaatti tänä aamuna lähti seitsemältä töihin, Najib oli jo lakaisemassa pihaa. Vuokraemännän ja hänen äitinsä autot on pestävä joka toinen päivä, sisältä ja ulkoa, renkaita unohtamatta. Sitten Najib kuokkii talon takaisella kasvimaalla, hoitaa puutarhaa ja on tullut avaamaan porttia myös keittiöessu päällä. Palkkaa hän saa 100 000 Shillinkiä/kk eli noin 35€. Hänellä on oltava huone talon takaosassa, kukapa muuten päästäisi myöhäiset tulijat sisään. Olletikin myös hän saa päivittäisen matokensa (banaanimuhennos) papujen kera kuten siivoojakin.

Kun käyn kaupassa ja ostan pari litraa vettä, vesimelonin, ananaksen, pari avocadoa, purkin paahdettuja manteleita ja shampoopullon, olen tuhlannut 50 000shillinkiä. Najibin kuukausipalkka on nopeasti mennyt jos hänen kauppareissunsa ovat yhtä holtittomia. Onneksi hän ei pääse kauppaan kuin kahtena vapaapäivänään kuukaudessa. Muuten hän on töissä ja varalla vuorokauden ympäri. 

  

Terroristijahdin myötä monet ihmiset ovat saaneet töitä kauppojen ja virastojen ovivahteina. Omassa kaupassani Carol tarkastaa naisten laukut yhdeksästä aamulla yhteentoista illalla arjet ja pyhät niitä kahta vapaapäivää lukuunottamatta. 

Vaatekaupan myyjä pyytää: ”Ota minut mukaan Suomeen!” Täällä elämä kuulemma on pelkkää työntekoa. Opettavaisesti sanon, että suomalaiset ovat myös erittäin kovia tekemään töitä. Myyjä on sitä mieltä, että Suomessa työnteolla on sentään joku tolkku; sitä ei tehdä 12 tuntia, kuten hän joka päivä ja palkalla voi elää. Nyt hän saa 200 000 Sh/kk ja elätettävänä on vanhemmat ja kolme nuorempaa sisarusta. Siihen minä en sano mitään.

Aina kannattaa opiskella, niinhän se on. Mutta työn saantipa ei olekaan kiinni hyvästä todistuksesta tai erinomaisesta ja laajasta kokemuksesta. Läpeensä korruptoituneessa yhteiskunnassa työn saa se, jolla on ruskea kuori sujautettavaksi työhaastattelussa. Se on äärimmäisen turhauttavaa esim. sairaanhoitajille, opettajille ja insinööreille. Tunnen kätilön, Itakaimin, joka oli pitkän kokemuksensa ansiosta pätevin hakija. Työn sairaalassa Kampalassa sai kuitenkin nuori vastavalmistunut. Niinpä Itakaimi, kahden lapsen äiti työskentelee kätilönä Nakivalen pakolaisasutusalueen sairaalassa ilmaiseksi. Hän tahtoo pitää yllä ammattitaitoaan odottaessaan seuraavaa tilaisuutta ja matkustaa kuuden tunnin matkan joka sunnuntai ollakseen aamulla seitsemältä työpaikalla.

Työttömyysprosentti nuorten aikuisten keskuudessa on pelottavan korkea, kaupungeissa jopa 80%. Onneksi Uganda on edelleen maatalousmaa, maaseudulla selviytyminen on vähän helpompaa. Kampalassa tilanne on tukala ja joka vuosi työmarkkinoille tulee kymmeniä tuhansia uusia nuoria pelkästään ugandalaisia työnhakijoita. Siihen päälle rahattomat pakolaiset naapurimaista.

Miltä tuntuu olla nuori ja vahva eikä milloinkaan saa kokea tyydytystä hyvin tehdystä työstä ja siitä, että pystyy auttamaan perhettään ja elämä menee eteenpäin?