Työpäivä Nsambyassa

Se on kumma juttu tuo kärsivän ihmisen kohtaaminen. Mikään minun koulutus- tai muussa taustassani ei ole valmistanut minua siihen. En tiedä mitä sanoa enkä tiedä miten suojautua. Eilisen jälkeen on sellainen olo, että olen vereslihalla ja tavalliset asiat ovat mekaanisia.

Sen sanon heti, että jos lapsi huutaa tai itkee tuskaa, silloin lähden pois. Siinä menee raja. Mutta ne nälkäiset lapset, joita tapaan, he ovat äänettömiä. He seisovat hiljaa ja katsovat minuun. Sitä katsetta kestää vähän aikaa.

Lapset ovat aamupäivällä kaksi tuntia Suomen Pakolaisavun järjestämällä englanninkielen kurssilla Kampalan köyhässä slummisssa Nsambyassa. Eilen opettaja, Margaret, opetti kelloa ja numeroita, mutta keskittyminen oli vaikeaa koska heillä oli nälkä. Kysyin jokaiselta näiltä lapselta mitä he ovat syöneet aamulla ennen kurssille lähtöä. Kukaan ei ollut syönyt mitään. He olivat vaisuja vaikka Martin, autonkuljettaja, piti ystävällisesti kättä lapsen olkapäällä kääntäessään kysymyksiäni swahiliksi ja lugandaksi. "Saatko ruokaa kun menet kotiin?" kysyin. "Ehkä." lapsi sanoi ja katsoi ohi.

Autossa puhuin kiihkeästi Martinille, lapsilla on kuitenkin toivoa, he oppivat englantia, menevät valtion peruskouluun ja saavat siellä lounaaksi matokea, banaanimuhennosta ja ehkä joskus riisiä tai maissipuuroa. Eikö niin, että he käyvät koulua monta vuotta ennenkuin tytöt tulevat raskaaksi ja poikien täytyy yrittää löytää työtä, mitä tahansa. Ääneni vaimeni. Martin oli vaiti. Seisoimme ruuhkassa ja ruutuun koputti ehkä kymmenvuotiaslapsi, joka myi purkkaa.

Tämä kokemus olisi riittänyt. Mutta apeuteeni tänään on syynä myös yritykseni eläytyä aikuisten kärsimykseen. Mielestäni, jos joku ihminen luottaa minuun niin paljon että kertoo elämästään, on minun velvollisuuteni yrittää ymmärtää hänen kokemaansa.

Suomen Pakolaisavun Koulutus- ja kurssikeskuksessa oli meneillään englanninkielen fasilitaattoreiden jatkokoulutus. Nämä fasilitaattorit ovat pakolaisia Kongosta, Somaliasta, Ruandasta ja Etelä-Sudanista. Kukin heistä toimii oman 30-hengen ryhmänsä englanninopettajana. Kun saavuimme sinne, oli lounasaika ja saimme lautasen matokea, keitettyä pinaattia ja lihanpalan (josta tosin kieltäydyin ja tunsin itseni hemmotelluksi nirsoilijaksi). Martin meni ulos varjoon syömään ja minä ryhdyin töihin.

Senga Liwali Muhindi on 35-vuotias. Tarkistin illalla hänen taustansa niiltä osin kuin se oli mahdollista ja kaikki piti paikkansa. Hän on yliopistokoulutettu ihmisoikeusaktivisti Gomasta. Hän teki tutkimuksia ja kirjoitti raportteja ihmisoikeusloukkauksista Itä-Kongossa. Raportit julkaistiin YK:n ja eri ihmisoikeusjärjestöjen toimesta, joten hänen elämänsä oli vaarallista. Kaikki tahot halusivat hänen lopettavan toimintansa tai kuolevan. Hänet vangittiin viisi kertaa. Häntä on kidutettu viiltämällä, polttamalla, vesikidutuksella ja seksuaalisesti. Nyt hän on seksualisesti kyvytön ja hänellä on syöpä. En kysynyt mikä syöpä. Istuin ja katsoin hänen kasvojaan ja ajattelin että minun täytyy ainakin pystyä kuuntelemaan. 

Mihinkään muuhun en pystynyt. Kuka pystyy kuvittelemaan kipua? Kauhua? Mitä ihmiselle voi sanoa?

Sitä hetkeä vihaan: kun sanon, että kiitos paljon että puhuit kanssani. Kiitos. Kättelen, otan kameran ja lehtiön ja nousen autoon. Silloin tuntuu, että petin tämän ihmisen luottamuksen, en pysty tekemään mitään, lähden pois.

Mutta huomenna, kun tämä apeus ja kurja olo on vähän helpottanut, kirjoitan sekä lasten, että aikuisten koulutuksesta artikkelin. Ehkä se riittää? Ehkä riittää tietää, että organisaatiot toimivat, joku suunnittelee järkevää toimintaa ja joku antaa rahaa, joku auttaa kärsiviä ihmisiä?

Lukutaidoton arvaa, erehtyy ja turhautuu

Vona Kabairalla on seitsemän lasta. Pienimmän, Demaisen, hän on juuri heilauttanut lonkalta selkäänsä. Vona kertoo Raphael Ogwettalle miksi hän tahtoo oppia lukemaan ja kirjoittamaan.

-       - Tahdon kohentaa perheeni elämää. Kun osaan lukea, voin tutkia UNHCR:n kylttejä tarttuvista sairauksista, ymmärrän, mitä jauhopussin kyljessä lukee ja minua ei huijata markkinoilla, hän sanoo.

Äskettäin Kongosta paennut Vona osallistuu Suomen Pakolaisavun englanninkielen kurssille kolme kertaa viikossa. Ennen kurssia kyläläiset Kyangwalen pakolaisasutusalueella Länsi-Ugandassa rakensivat itse katoksen, vuolivat penkit ja opettajan pöydän. Pakolaisapu osti liitutaulun ja avusti rakennusmateriaalien hankkimisessa mutta tulevat opiskelijat tekivät kaiken työn itse. Kun katos oli valmis ja penkit paikallaan, Raphael lähetti vastavalmistuneen opettajan tai fasilitaattorin ja englannin opiskelu saattoi alkaa.

-       - Saimme kaikki työkirjan, Vona kertoo ylpeänä. Se oli ensimmäinen kirja, jonka hän oli koskaan omistanut. Ensimmäiseksi hän oppi kirjaimet. Nyt, kuukauden opiskelun jälkeen, hän osaa kirjoittaa nimensä, henkilötietonsa ja siviilisäätynsä. Vona puhuu mielummin kuin kirjoittaa ja kun kysyn minkä ikäinen hän on, hän osaa vastata englanniksi: 40. Ehkä.

Raphael kääntää kysymykseni swahiliksi ja saan tietää, että Vona ei ole varma lastensa syntymäpäivistä. Nyt kun hän on oppinut numerot ja käyttämään kalenteria, hän aikoo yksinkertaisesti yhdessä miehensä kanssa päättää todennäköisen päivämäärän ja vuosiluvun, milloin kukin lapsi on syntynyt. Nyt tämä tietämättömyyden kierre päättyy tässä suvussa ja perheessä. Luku- ja laskutaidon myötä elämä hahmottuu selkeämmin. Omiin asioihin voi vaikuttaa kun ymmärtää karttaa, kelloa ja tienvarsikylttejä. Vona odottaa innokkaasti aikaa, kun hän osaa lukea niin hyvin, että pystyy lukemaan lehtiä.

Maailma on sulkeutunut

-      -  En tahdo koskaan enää herätä siihen, että kuulen huutoa ja laukauksia. Tahdon tietää, missä soditaan, että voin lähteä pakoon ajoissa, hän sanoo ja korjaa pojan asentoa selässä. Lapset on saatettava turvaan ja silloin tieto on valttia.

Kun Suomen Pakolaisapu teki kyselytutkinuksen siitä, miksi ihmiset Kyangwalin pakolaisasutusalueella tahtovat oppia lukemaan ja kirjoittamaan, tulos oli länsimaalaisesta häkellyttävä. On niin vaikea kuvitella maailmaa, jossa ei ole kirjoitettua tietoa, tarua ja todellisuutta. On vaikea kuvitella maailmaa, joka on ajaton ja rajaton esi-isien ja syntymättömien ihmisten suunnassa mutta päättyy kylän taakse pellolle, mitä tulee käsitykseen tästä maailmasta.

Suomalainen ummikkona

Minun äitini oli kansakoulunopettaja ja vietin varhaislapsuuteni omassa pienessä pulpetissa äidin opettajanpöydän vieressä. 4-vuotiaana kirjoitin kirjeitä ja luin satuja. Täällä Ugandassa on ollut uusi kokemus päivästä toiseen olla kieliympäristössä, jossa ei ymmärrä mitään. Kaikki Kampalassa puhuvat lugandaa arkikielenään ja pakolaisasutusalueilla ihmiset puhuvat swahilia. Osaan tervehtiä kohteliaasti kummallakin kielellä, mutta en juuri muuta. Uteliaalle ihmiselle on turhauttavaa, kun ihmiset puhuvat ja nauravat, korottavat ääntään tai ovat ärtyneitä, enkä ymmärrä, mistä on kysymys. Lugandankieliset uutiset ja kyltit ovat tietenkin myös käsityskykyni ulottumattomissa. Mutta aina pärjää englannilla. Englanti on virallinen kieli ja opetuskieli koko maassa on englanti. Keskimäärin ugandalaiset puhuvat äidinkielensä lisäksi englantia ja jotain toista paikallista kieltä.

Millaista siis elämä on, kun ei osaa lukea ja kirjoittaa?

-    -   Sitä on avuton, Vona sanoo yksinkertaisesti. Milloinkaan et tiedä, huijataanko sinua markkinoilla, kaupassa tai kun täytät jotain virallista paperia. Et tiedä mitä lääkepurkissa lukee ja sinun täytyy arvata, kun ostat uudenlaista ruokaöljyä. Kaupungissa et löydä mihinkään, on koko ajan kysyttävä tietä. Kaikkein pahinta on, kun et pysty auttamaan lapsia kotiläksyjen teossa, hän puuskahtaa.   

Lukutaito jäsentää elämää  

Suomen Pakolaisapu antaa ihmisille lukutaidon ja mahdollisuuden parantaa elämäänsä joko Ugandassa tai kolmannessa maassa, mikäli he eivät voi palata kotiin. Sadat pakolaiset oppivat sen lisäksi englannin. Kuudentoista vuoden ajan tuhannet ihmiset ovat lukutaidon ja englanninkielen avulla tulleet tietoisiksi omasta elämästään, sen mahdollisuuksista, omista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan.

-      -  Hankin rahaa kuokkimalla ihmisten peltoja. Se on raskasta työtä, olen jo vanha ja synnyttänyt seitsemän lasta. Kun osaan lukea ja laskea, voin oppia jonkun toisen ammatin, Vona sanoo toiveikkaana.  

Vakaa vanha valtio?

Mikä tekee valtiosta vakaan? Kun lukee vaikkapa Uuden Suomen http://puheenvuoro.uusisuomi.fi/ blogikirjoituksia, kirjoittajat viittaavat köyhään historiaamme, arveluun, että suomalaiset kannattavat sosialismia ja mietteisiin siitä onko pääkirjoituksen arvostelu turhaa vai sananvapauden käyttämistä. "Suomi on uppoava laiva" huokaa joku ja Seppo-Juha Pietikäinen viittaa amerikkalaisen Fund for peace-ajatushautomon tutkimukseen jonka mukaan Suomi sijoittui viimeiselle, 178:lle sijalle maiden välisessä vertailussa. Mitkä vertailukriteerit olivat, sitä hän ei kerro mutta voivottelee Suomen surkeaa sijoittumista.

Janne Suuronen referoi ilmeisesti samaa tutkimusta ja päätyy, oikeutetusti, päinvastaiseen tulokseen.  http://ffp.statesindex.org/rankings-2013-sortable

Suomi on turvallinen, taloudellisesti menestyvä ja hallinnoltaan läpinäkyvä valtio. Ajatus vallankaappauksesta tuntuu absurdilta, jopa huvittavalta. 

Täällä Ugandassa ajatus sen sijaan käy yhdellä jos toisellakin mielessä. Valtio ei ole vanha, ei vakiintunut eikä erityisen vakaa. Naapurivaltiot ovat sisällissodassa tai sen partaalla ja Ugandan näennäisen rauhallisesta parinkymmenen vuoden jaksosta huolimatta pinnan alla kytee. Seuraavat vaalit ovat kahden vuoden kuluttua ja silloin presidentti Yosewi Museveni on ollut vallassa tasan 30 vuotta. Sinä aikana kansalaisten luottamus lakiin ja sen toimivuuteen on kasvanut joskin oikeusjäjestelmässä on pahoja puutteita. Ihmiset joutuvat odottamaan oikeudenkäyntiä joskus vuosia ja tuomiot vaihtelevat rajusti. Oikeuslaitos on yhtä altis korruptiolle kuin valtion muutkin virastot.

Ugandan talous sen sijaan kasvaa ja riippuvuus maataloudesta vähenee palveluelinkeinojen hyväksi. Maassa on runsaat öljyvarat, joiden hyödyntämisessä norjalaiset, irlantilaiset ja kiinalaiset yhtiöt ovat olleet nopeita. Valtio yrittää saada osansa ja on aiheellista kysyä, jääkö vauraudesta mitään ugandalaisille.

Maassa toimii valtapuolueen, NRM:n lisäksi myös pääoppositiopuolue FDC joidenkin pienempien puolueiden lisäksi. Vaikka edellisten vaalien luotettavuudessa olikin toivomisen varaa, oppositio kuitenkin toimii aktiivisesti ja sen äänenkannattaja Daily Monitor on tällä hetkellä taas toiminnassa. Uganda onkin afrikkalaisen tutkimuslaitoksen mukaan selvinnyt naapureitaan paremmin turvallisuuden, läpinäkyvyyden, oikeuslaitoksen toimivuuden ja taloudellisen kehityksen mittareilla mitattuina.

Mutta naapurimaat ovat romahtamisvaarassa, mikä tuo tuhansia pakolaisia, rasittaa taloudellisesti köyhää maata ja luo epävakautta myös Ugandaan.

http://www.moibrahimfoundation.org/interact/ 

Kanat ja kiväärit

Arkeni Kampalassa on – juuri arkea, tavallista, hyvää elämää.

Väriyhdistelmät ovat kadehdittavia, niistä nautin; hempeä mutta intensiivinen lila ja sinapinkeltainen tummaa ihoa vasten, kerma ja ruskea, räiskyvä oranssi, syvä punainen. Kaikki värit ovat kauniita tummalla iholla. Näen länsimaalaisia muutaman kerran viikossa ja me olemme punaisia, palaneita tai visusti valkoisia, välttäneet-aurinkoa-viimeiseen-asti, mikä on viisasta mutta mielestäni ei niin esteettistä. Puissa on loistavia punaisia, syvän lilan ja kirkkaan keltaisia kukkia. Eilen kävellessäni kotiin, kypsä, syvän vihreä avokado putosi suoraan eteeni. Ahaa, tuo on siis avokadopuu! J

Hajut ovat tuttuja; makea täyteläinen haju leijailee kun ruoka savustuu banaaninlehtikäärössä tienvarsilla. Piirakat friteerataan öljyssä ja ohikulkijat ostavat mukaansa höyryävän kuuman herkun paahdetun maissintähkän seuraksi. Mutta iltaisin poltetaan roskia ja sisään hiipii mustan palaneen muovin myrkyllinen katku.

Kampalan liikenne palaa pikkuhiljaa entiselleen pyhien jälkeen. Kuorma-autot puskevat uupuen ylämäkeä ja peittävät takanaan tulevat mustaan myrkkypilveen. Ruuhkat estävät kaiken liikkeen kolme kertaa päivässä. Siinä sitten istutaan pakettiautossa kuudentoista ihmisen kanssa ja hengitetään kuumaa ilmaa ja päästöjä. Kaikilla moottorit puksuttavat sen vartin, puoli tuntia, jonka mateleminen kestää ennenkuin taas päästään vähän eteenpäin. Autossa musiikki täysillä, ihmiset puhuvat kännykkään, toisilleen kadun toisella puolella ja kaupustelijat huutelevat puikkelhtien autojen välissä.

Muutama päivä sitten kävelin kauppaan syventyneenä ajatuksiini. Vastaantulijat toivottivat Onnellista Uutta Vuotta mutta mietin miten onnellinen vuosi 2014 mahtaa olla Ugandalle. Pitäisikö meidän olla huolissamme presidentti Musevenin vailla mitään mandaattia tekemistä ulkopoliittisista avauksista suhteessa sotaa käyvään naapuriinsa. Presidentti uhoaa ja uhkailee toista osapuolta joten rauhanvälitykseen hän ei ainakaan kelpaa.

Hyppäsin tiessä olevan montun yli ja huomasin, että vieressäni tepasteleva kana teki samoin. Huvitti todeta, että en enää huomaa ympärilläni liikkuvia kanoja, kukkoja ja vuohia. Ne vain ovat täällä ja kuuluvat myös kotipiirini äänimaailmaan. Päivisin koirat makailevat varjossa mutta yöllä kiirii hyytävä haukku pihalta toiselle. Ne kuulostavat vahtikoirilta, jotka ottavat tehtävänsä tosissaan.

Arkisiksi ovat muuttuneet myös ihan kaikilla vahdeilla, poliiseilla ja sotilailla olevat kiväärit. Naapurin residenssiä vahtii poliisimies kiväärin kanssa. Vaihdamme aamuin illoin muutaman sanan säästä ja yleisistä asioista. Kauppojen, pankkien ja ravintoloiden ovilla kivääriä kantavat vartijat tutkivat laukut ja sivelevät housut metallinpaljastimella. Joskus myöhään illalla olen kuullut laukauksen mutta ei huutoa, ei meteliä. Kuvittelen jonkun ikävystyneen vartijan ampuneen rotan aikansa kuluksi ja iltapalaksi.

Luin kollegan välittämän erinomaisen artikkelin siitä, miten itseluottamus ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Vaikka seisot luokassa kahdenkymmenen ihmisen edessä, hallitset aineiston ja pidät pään pystyssä kaikkien tarkkaillessa sinua, ääni on vakaa ja matala, siitä on vielä askel siihen, että yleisö kokee sinut luotettavaksi tiedonvälittäjäksi. Tällaisten asioiden kanssa opettajat painiskelevat.
http://susanpiver.com/2013/12/19/owning/

Poliitikoilla on niin paljon helpompaa. Pyrkiessään luomaan kuvaa luotettavuudesta, asiat yksinkertaistetaan ja ne esitetään vankkumattomalla itseluottamuksella. Meillä Suomessa ei tunneta termiä "Poliittinen vastuu". Mikäli käy ilmi että poliitikko on toiminut vastuuttomasti tai suorastaan virheellisesti, hän tarrautuu asemaansa ja syyttää muita tapahtuneesta. Poliitikko luopuu vallasta vain pakon edessä. Opettaja ei voi kuin kadehtia moista strategiaa. Ajatella, on mahdollista olla aina oikeassa, tietää kaikki, tehdä karkeita virheitä ja silti sulkea korvansa kritiikiltä! Me luokkahuoneessa kohtaamme keskustelua ja kyseenalaistamista kasvotusten ja se on mielestäni yksinomaan terveellistä.

Kokonaan toisessa katgoriassa liikkuvat testosteronia puhkuvat, itseluottamuksesta paisuvat afrikkalaiset poliitikot. Kun Ugandassa kahden vuoden kuluttua on seuraavat vaalit, on istuva presidentti, Yoweri Museveni ollut vallassa 30 vuotta. Hänellä ei ole aikomustakaan siirtyä syrjään. Päinvastoin; vaalit mielessään hän esiintyy suurena rauhanneuvottelijana lähtiessään Etelä-Sudaniin luomaan keskustelua presidentti Salva Kiirin ja hänen kilpailijansa, heinäkuussa syrjäytetyn Riek Macharin välillä.

Mutta kuten opposition äänenkannattajan, Daily Monitorin kolumnisti Bernard Tabaire sanoo, mitä Museveni voi sanoa osapuolille? Kehottaako hän Kiiriä kitkemään korruption, olemaan pyrkimättä kolmannelle kaudelle ja luopumaan diktaattorin otteista? "Olisipa hedelmällinen keskustelu heidän kahden välillä", Tabaire kommentoi ironisesti.

Entä mitä hän voi sanoa Macharille, joka vaatii Kiiriä luopumaan vallasta ja on väkivälloin, satoja siviiliuhreja säästämättä ottanut haltuunsa Bentiun kaupungin haavoittaen maan öljyntuotantoa? Tabaire muistuttaa, että kun Museveni 30 vuotta sitten pyrki valtaan, maa yhä vuosi verta Idi Aminin hirmuhallinnon jäljiltä. Museveni ei odottanut kunnes maa oli toipunut, vaan pani uganalaiset kärsimään sisällissodasta joka nosti hänet valtaan. Mitä hän voi sanoa Macharille, tämä rauhanvälittäjä?

Se, mitä etelä-sudanilaiset, ugandalaiset ja me muut toivomme, on että vallanpitäjien itseluottamuksella olisi jokin kosketus todellisuuteen. Ei ole aihetta hybrikseen omasta erinomaisuudesta, jos joku toinen kärsii silmittömän vallanahneuden seurauksena.
Hei, me olemme täällä, tarvitsemme puhdasta juomavettä ja ruokaa joka päivä ja tahdomme nukkua yömme turvassa. Älkää viekö meiltä toimeentuloa ja elämää syöksemällä maa sekasortoon. Haluamme viisaita päättäjiä, sellaisia jotka ymmärtävät jotain siitä, mitä Nelson Mandela elämällään ja esimerkillään opetti.

Sudanilainen poika tulossa kaivolta Kyangwalin pakolaisasutusalueella Ugandassa.

Lauantaina Violet ja Allan saivat toisensa. Kuvassa morsian allekirjoittaa avioliittotodistuksen papin avustaessa.

Kun istuimme ruuhkassa matkalla kirkkoon nuoren 35-vuotiaan työkaverin, Salomen kanssa oli luontevaa rupatella romanttisista suhteista. Salome on opiskellut aikuiskoulutusta yliopistossa, hänellä on unelmatyö Kyakan pakolaisasutusalueen aikuiskoulutuksesta vastaavana, hän on iloinen, energinen ja itsetietoinen.

- Olen ikäänkuin antanut periksi. Ikäiseni ugandalaiset miehet ovat kaikki naimisissa ja naimattomat ovat taatusti ihan toivottomia! hän puuskahtaa. Ugandassa on tavallista mennä naimisiin kahdenkymmenen molemmin puolin joskin koulutetut kampalalaiset saattavat ensin asua yhdessä vähän aikaa ennen naimisiinmenoa. Salomekin oli naimisissa mutta yksityiskohta, joka rakastuneena ei vaikuttanut tärkeältä, nousi ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi: mies oli muslimi ja Salome kristitty. Yhteiselämä kävi mahdottomaksi ja nyt Salome on 9-vuotiaan tytön yksinhuoltaja.

Salome vahvistaa käsitykseni, että ugandalainen naimisissa oleva mies mielellään pitää oikeutenaan tapailla tyttöystävää. Suhde tyttöystävään on pidettävä salassa, vaimo raivostuu ja on vaarallinen saadessaan tietää, mutta miehet eivät anna sen estää seikkailujaan. Siinä siis optio kiireiselle uranaiselle?

- Ei pyykkiä, ei ruuanlaittoa, vain miellyttävää yhdessäoloa silloin kun itse tahdot, Salome listaa salaisen suhteen etuja. Siitä puheenollen, hän jatkaa, tekevätkö suomalaiset miehet kotitöitä? hän kiinnostuu.

- Periaatteessa kyllä, vakuutan. Ainakaan et milloinkaan kuule argumenttia että mies kieltäytyy koska on mies. Mutta heitä saa olla patistamassa ja naisen täytyy useimmiten organisoida kaupparissut ja siivoamiset. Lastenhoito sovitaan menojen eli työn ja harrastusten mukaan.
Salome nyökyttelee, niin, itse ne työt on organisoitava.

Ugandassa elää kiinnostavalla tavalla rinnakkain vanhat traditiot ja moderni elämäntapa. Naimisiin mennään ensin kotikylässä ikivanhojen menojen mukaan ja sitten vasta kirkossa. Itse asiassa yhteisön silmissä traditionaalinen vihkiminen on riittävä.

Kun vihdoin pääsimme ruuhkasta ja ajoimme kohti kirkon porttia, siellä oli pakettiauto/ taksi pysähdyksissä ja sukulaiset maalta purkautuivat ulos pitkän ajomatkan jäykistäminä. He venyttelivät jäseniään, käärivät huivejaan ja purkivat nyyttejään autosta. Takakontti oli auki ja penkkien alta kurkisti vuohen pää. Se oli teurastettu aamuvarhaisella mutta kanat kotkottivat tuohduksissaan kun niitä pyydystettiin penkkien väleistä. Sisällä kirkossa miehillä oli siistit puvut tai ugandalaisittain valkonen paita ilman kaulusta mustien suorien housujen kanssa. Naisilla oli taidokkaita letityksiä hiuksissaan ja kiiltäviä, kokopitkiä leninkejä. Pappi lausui ystävällisiä ja kannustavia sanoja nuorelleparille, kamerat räpsyivät ja tunteellisten lauluesitysten aikana äidit pyyhkivät silmäkulmiaan.

Morsian oli mitä suurimmassa määrin raskaana mutta se ei ollut mikään ongelma, Salome vakuutti.
- Kunhan he ehtivät naimisiin ja selviävät vielä tästä pitkästä päivästä ennenkuin vauva syntyy, hän lisäsi huolestuneena. Käsittääkseni huoli oli aiheellinen.

  

Työ tekijäänsä kiittää

Olen tyypillinen ikäpolveni edustaja. Työ määrittää minua ja pidän kunnia-asianani tehdä työni aina niin hyvin kuin mahdollista. Juuri koska minulla on monta ammattia ja olen ollut monenlaisissa töissä, tiedän miten äärimmäisen tärkeä työ on elämäni keskeisenä sisältönä. Sitäpaitsi pidän työnteosta kunhan se on mielekästä ja tarpeeksi haasteellista. Kiinnostavia, ajattelua vaativia tehtäviä, ei konemaista datan syöttämistä tietojärjestelmiin.

Toimittajan työ on sikäli kiitollista että sitä voi tehdä ihan koko ajan. Alleviivata kun lukee päivän lehteä, hakea taustatietoja netistä, tehdä muistiinpanoja uutis- ja ajankohtaisohjelmien aikana ja havainnoida ihmisten elämää kauppareissulla. Kaikkein hauskinta on istua pikkubussissa eli täkäläisittäin Kampalassa "taksissa". Ensimmäinen huomio on silloin, että sekä kuljettaja että konduktööri/ sisäänheittäjä ovat nuoria miehiä. Usein myös valtaosa matkustajista on nuoria miehiä ja naisia, eikä ihme; 78% Ugandan väestöstä on alle 30-vuotiaita! Nuoret aikuiset liikkuvat etsimässä työtä, mitä tahansa, joka toisi leivän pöytään. Kaikilla ei ole edes peruskoulua käytynä koska vanhemmilla ei ollut varaa maksaa lukukausimaksuja, kirjoja ja koulupukuja. Ammattikoulutukseen pääsee vielä harvempi ja yliopistokoulutus on todellista ylellisyyttä. Avustavista töistä taistellaan ja niihin suostutaan oli ehdot mitkä tahansa.

Najib, meidän kahden kuukauden aikana kolmas house boy on 27-vuotias. Hän on kouluttamaton ja ikionnellinen saatuaan orjatyön surkealla palkalla. Najib on aina töissä. Eilen illalla, sunnuntaina tulin kotiin puoli yhdeksältä illalla ja Najib avasi minulle portin. Kun seinänaapurini, Libyalainen diplomaatti tänä aamuna lähti seitsemältä töihin, Najib oli jo lakaisemassa pihaa. Vuokraemännän ja hänen äitinsä autot on pestävä joka toinen päivä, sisältä ja ulkoa, renkaita unohtamatta. Sitten Najib kuokkii talon takaisella kasvimaalla, hoitaa puutarhaa ja on tullut avaamaan porttia myös keittiöessu päällä. Palkkaa hän saa 100 000 Shillinkiä/kk eli noin 35€. Hänellä on oltava huone talon takaosassa, kukapa muuten päästäisi myöhäiset tulijat sisään. Olletikin myös hän saa päivittäisen matokensa (banaanimuhennos) papujen kera kuten siivoojakin.

Kun käyn kaupassa ja ostan pari litraa vettä, vesimelonin, ananaksen, pari avocadoa, purkin paahdettuja manteleita ja shampoopullon, olen tuhlannut 50 000shillinkiä. Najibin kuukausipalkka on nopeasti mennyt jos hänen kauppareissunsa ovat yhtä holtittomia. Onneksi hän ei pääse kauppaan kuin kahtena vapaapäivänään kuukaudessa. Muuten hän on töissä ja varalla vuorokauden ympäri. 

  

Terroristijahdin myötä monet ihmiset ovat saaneet töitä kauppojen ja virastojen ovivahteina. Omassa kaupassani Carol tarkastaa naisten laukut yhdeksästä aamulla yhteentoista illalla arjet ja pyhät niitä kahta vapaapäivää lukuunottamatta. 

Vaatekaupan myyjä pyytää: ”Ota minut mukaan Suomeen!” Täällä elämä kuulemma on pelkkää työntekoa. Opettavaisesti sanon, että suomalaiset ovat myös erittäin kovia tekemään töitä. Myyjä on sitä mieltä, että Suomessa työnteolla on sentään joku tolkku; sitä ei tehdä 12 tuntia, kuten hän joka päivä ja palkalla voi elää. Nyt hän saa 200 000 Sh/kk ja elätettävänä on vanhemmat ja kolme nuorempaa sisarusta. Siihen minä en sano mitään.

Aina kannattaa opiskella, niinhän se on. Mutta työn saantipa ei olekaan kiinni hyvästä todistuksesta tai erinomaisesta ja laajasta kokemuksesta. Läpeensä korruptoituneessa yhteiskunnassa työn saa se, jolla on ruskea kuori sujautettavaksi työhaastattelussa. Se on äärimmäisen turhauttavaa esim. sairaanhoitajille, opettajille ja insinööreille. Tunnen kätilön, Itakaimin, joka oli pitkän kokemuksensa ansiosta pätevin hakija. Työn sairaalassa Kampalassa sai kuitenkin nuori vastavalmistunut. Niinpä Itakaimi, kahden lapsen äiti työskentelee kätilönä Nakivalen pakolaisasutusalueen sairaalassa ilmaiseksi. Hän tahtoo pitää yllä ammattitaitoaan odottaessaan seuraavaa tilaisuutta ja matkustaa kuuden tunnin matkan joka sunnuntai ollakseen aamulla seitsemältä työpaikalla.

Työttömyysprosentti nuorten aikuisten keskuudessa on pelottavan korkea, kaupungeissa jopa 80%. Onneksi Uganda on edelleen maatalousmaa, maaseudulla selviytyminen on vähän helpompaa. Kampalassa tilanne on tukala ja joka vuosi työmarkkinoille tulee kymmeniä tuhansia uusia nuoria pelkästään ugandalaisia työnhakijoita. Siihen päälle rahattomat pakolaiset naapurimaista.

Miltä tuntuu olla nuori ja vahva eikä milloinkaan saa kokea tyydytystä hyvin tehdystä työstä ja siitä, että pystyy auttamaan perhettään ja elämä menee eteenpäin?