I have a ball!

Olen osallistunut järjestöaktiiveille suunnattuun viikon pituiseen koulutukseen. Kampalassa on noin 50 000 pakolaista ja osa heistä on järjestäytynyt. Kuten kuvitella saattaa, ihmisillä on palava halu kohentaa omaa ja muiden pakolaisten elämää, mutta kaikesta on pula. Ei ole mitään mahdollisuutta tarjota vapaaehtoisille työntekijöille ruokaa, ei rahaa vuokraan, ei työtä eikä muutakaan konkreettista apua. Se, mihin järjestöt keskittyvät, on löytää keinoja miten pakolaiset löytävät elämisen mahdollisuuksia. Ensin on tärkeintä auttaa ihminen eteenpäin traumaattisista pakenemiseen liittyvistä muistoista. Sitten heille opetetaan vaikka miten valmistaa ja myydä saippuaa tai koruja, englanninkielen alkeet ja miten työtä haetaan.

Suomen Pakolaisapu on vastannut nuorten yhdistysten tarpeisiin kouluttamalla vetäjät järjestörutiineihin, jotka auttavat suunnittelemaan ja arvioimaan toimintaa sekä saamaan uusia jäseniä ja myös avustuksia jotta järjestön toiminta ylipäätään on mahdollista. 

 Sain opettaa yhdistyksen tiedottamista ja informaatiokulkua  yhden päivän ajan. Mitä opettamiseen tulee, olin itseäni paremmassa seurassa, pätevien ammattilaisten keskellä. Mutta opiskelijat, järjestöaktiivit, olivat kiinnostuneita ja osallistuivat sekä luentoon että ryhmätyöhön huomattavan innokkaasti. Jotkut heistä eivät olleet syöneet aamiaista ennen tuloaan, teetauko oli vasta klo 11.00. Monet asuvat yli kymmenen hengen taloudessa pienessä yksiössä tai kaksiossa vailla mitään mukavuuksia. He eivät saa tuloja työstään ja niinpä Pakolaisavun kustantama tee ja lounas tulivat tarpeeseen.

Iltapäivällä annoin tehtäväksi suunnitella ja pitää tehokas Elevator Speech. "Suunnittele ja pidä tehokas, lyhyt puhe, jonka aikana markkinoit järjestöäsi niin, että kuulija kiinnostuu niin paljon että ottaa käyntikorttisi ja tahtoo tietää lisää." Kun mitään valtion tai muun tahon rahoitusta ei ole, on oltava valmius tarttua tilaisuuteen, jos mahdollinen tukija ilmaantuu näköpiiriin. Kaikki pitivät puheen jonka jälkeen he saivat yleisöltä kommentteja, kysymyksiä ja rakentavaa palautetta.

Jotkut pitivät myyntipuheensa ranskaksi, mutta useimmat käyttivät sujuvasti vasta oppimaansa englantia. Kuvassa oleva Aimee työskentelee Bondeko-nimisessä yhdistyksessä joka on ottanut pääasialliseksi tehtäväkseen tarjota turvan erityisen haavoittuvassa asemassa oleville pakolaisille, kuten naisille ja lapsille. Katolinen pappi on perustanut järjestön ja se toimi hyvin muutaman vuoden. Mutta nyt pappi on muuttanut takaisin Ranskaan ja Aimee on epätoivoinen: "En ymmärrä, mistä saamme rahat vuokraan. Meillä on 38 ihmistä pienessä hökkelissä ja meillä ei aina ole antaa heille ruokaa. Joinain päivinä vain tahdon antaa periksi."

Kun sitten kärpäset surisevat, aurinko porottaa ja iltapäivä on uneliaimmillaan, on aika ottaa Energiziser. Kaikki ylös ja tuolit sivuun! Soccer without Borders-järjestön kundi vetää huutokuoroleikin jälkeen "I have a ball"-vuoropuhelun. Siitä ei ole kuvia, koska olin tietysti leikkimässä. Iloisia kasvoja, silinneitä otsia, naurua ja energiaa. Leikki on ihmisen pelastus!

God is protecting us!

När jag i morse kom fram till varuhuset Garden City, slogs jag av antalet poliser utanför. En lastbil höll på att backa till ingången där varuhusets egna vakter stod med sina gevär. No, vad bryr jag mig om poliser, jag stegade in, blev sedvanligt kontrollerad med metalldetektor och kassen öppnades som alltid.

Efter en skön stund med tidningen och Caffe Latte, strövade jag runt och tittade på nätta sandaletter och tafsade på småblommiga sommarklänningar när jag råkade höra en diskussion två butiksbiträden emellan. De tyckte det var trist när det inte var några kunder. Det var så sant! Jag tittade upp och konstaterade att jag var den enda kunden i butiken och shoppingcentret var öde. Jag undrade vad som stod på. Jo, det hade varit varningar i tv föregående kväll om att AlShabaab kan slå till idag just i Garden City. Jag undrade om inte de var rädda eftersom de är tvungna att stanna kvar på sitt jobb. Jag tänkte nämligen ge mig av, kände plötsligt inget som helst begär efter några nya, tjusiga kläder. Nej, de var inte rädda "God will protect us." Good for you, tänkte jag och tog mig ut och därifrån i rask takt.

Väl i trygghet i paketbilen/taxin inklämd mellan en tant med en enorm matkasse i sin och min famn och en ung man med öronknappar läckande solig reggeae, tänkte jag att det är märkligt med fatalism. Människor är övertygade om att Gud har planerat deras liv in i minsta detalj, det som sker, sker med hans vilja. Nåväl, det hindrar dem inte att tigga och be, föreslå och köpslå med Gud som redan har bestämt allt gällande deras liv. Gör mig frisk! Ge mig det jobbet! Jag håller mig på den smala stigen bara du förlåter denna enda gång och ser till att ingen upptäcker vad jag gjort.

En människa som är övertygad om att Gud den allsmäktige har hans liv i sin hand, känner sig ändå tvingad att påminna honom om en massa små detaljer. Se till att jag kommer tryggt hem också idag. Låt mig inte insjukna just inför tenten. Hur fungerar deras logik, kan jag inte begripa. Och är det inte lite osäkert att lämna sig i händerna på en kraft som förväntas ändra sina planer vartefter människor kommer på något nytt de skulle önska sig?  

Här i Kampala är religionen konkret närvarande. De första böneutropen hörs vid lite över fem på morgonen och på söndagsmorgnarna ekar psalmerna från kyrkorna med öppna fönstrar. Jag har ett par gånger fått frågan:"Where do you pray?" strax efter att ha hälsat på en ny människa. Människor diskuterar de lärdomar de får höra i kyrkan och i moskén. Har lyssnat på avstånd på ett par såna diskussioner på jobbet och andra ställen. Det är bra, men nog skulle jag rekommendera moskitnät, kondomer och handhygien ändå! Och håll er borta från Garden City!

Perjantaifiilis

Kun asuu maassa ja jakaa arjen työpaikalla, syntyy ikäänkuin pientä kotoutumista. On helpompi orientoitua ympäröivään todellisuuteen, kun uutisia voi reflektoida ja ne täydentyvät taustatiedoilla. Ja kun jakaa viikonpäivien tunnelmat työkavereiden kanssa, tuntuu että on todellisuudessa, arjessa kiinni. Se on kotoutumisen ensimmäinen askel: asiat rupeavat pikkuhiljaa näyttäytymään tuttuina, toistuvina.

Kuvassa istun työkaverini, Gaudensia Namutebin kanssa toimiston ulkopuolella.

Olen arjen ystävä. Pidän arjesta, viihdyn tavallisessa elämässä. On mukava lähteä aamulla töihin ja seurailla kaikkia muita töihin lähtijöitä. Normaalisti kävelen pari korttelia toimistolle, tänä aamuna lähdin puoli kahdeksalta lääkäriin. Ei mitään vakavaa, pieni haava jalassa jonka halusin näyttää. Mutta pienessä, täydessä taksiautossa oli tilaisuus tarkastella työhön lähtevää väkeä. Nuoria, hyvin pukeutuneita ja puhelimessa vilkkaasti keskustelevia ihmisiä. Oli mukava istua ihmisten keskellä ja kuvitella yhteisöllisyyttä jota ei tosiasiassa tietenkään ole.

Syön usein lounasta ulkona ja jään jollekin miellyttävälle terassille iltapäiväksi kirjoittamaan ja lukemaan. Länsimaalaiset istuvat työlounaalla, kirjoittavat koneillaan kuten minä tai syövät lounasta perheen kanssa. Lehdissä jatkuvasti näkyvät varoitukset terroristi-iskuista verottavat ulkona syömistä, mutta koska se on helppoa, halpaa ja mukavaa, ihmiset tyytyvät näyttämään laukkunsa turvatarkastuksissa ja tulevat silti. Useimmiten valitsen jonkun intialaisen herkun, linssejä, pinaattia tai perunaa ja paljon chiliä ja muita mausteita. Erittäin hyvää!

Viiden jälkeen iltapäivällä toinen toistaan täydemmät taksiautot huristavat ohi. "Sorry, Madam!" Kunnes vihdoin yksi pysähtyy ja kipuan ihmisten ohi takapenkille, jossa isoveljen ja pienten sisarusten välissä on vapaa paikka. Isoveli tahtoo pitää hajurakoa iloisesti lörpöttelevään joukkoon pieniä sisaruksia, kaikki koulupuvuissa. Lapset puhuvat, nauravat ja kinastelevat ihan kuten kaikkialla ja aikuiset ovat työpäivän jälkeen väsyneitä. Taksiauto kääntyy kuoppaiselle sivutielle joka on niin kapea että en uskalla katsoa vastaan tulevaa kuorma-autoa. Ohi se menee ja odotamme ihan kauppakojussa kiinni. Sitten taksi pomppii ja kiemurtelee ihmisten kotien editse, tomaatinmyyjien editse ja pois tieltä kanat ja mukulat!

Olen oppinut tervehdykset lugandaksi ja joka kerta saan iloisen vastauksen, kun toivotan hyvää huomenta tai iltaa. Yksi syy tänne tulolleni oli, että halusin kokea millaista on olla uuteen maahan ja kulttuuriin kotoutuja. Vertaan mielessäni omia kokemuksiani Suomeen kotoutujien kokemuksiin ja huomaan että olen onnellisessa asemassa: kaikki vastaavat, jos ei muuta niin sanovat että eivät ymmärrä. Mutta kaikki pysähtyvät, katsovat silmiin, hymyilevät ja kuuntelevat mitä minulla on sanottavaa.

Yliopiston opiskelijat mellakoivat, maanomistajat mellakoivat ja poliisi vastaa kyynelkaasulla ja ampumalla ilmaan. Mellakoita on usein, melkein viikottain jossain päin kaupunkia ja ryöstöjä tapahtuu erityisesti keskikaupungilla. En mene niihin kaupunginosiin, joissa on levotonta enkä liiku yksin pimeällä ulkona. Ja jostain syystä tavallinen elämä, arki Kampalassa on infernaalisesta liikenteestä huolimatta aika leppoisaa. Kävelen aina hitaasti, olen oppinut että on katsottava eteensä, ellei tahdo kompastua kuoppiin ja kiviin. Mutta joka askeleella astun lähemmäksi kotoutumista: Tänä aamuna lehdenmyyjä kadulla valitsi heti seitsemän lehden valikoimasta oikean. Kun hämmästelin, hän sanoi, että muistaa minut, ostan aina New Visionin. Se tuntui mukavalta.

Pätevöityminen, arkisen ympäristön haltuun otto, tuttuuden lisääntyminen on kotoutumista. Osaan valita mangot ja avokadot oikean kypsyysasteen mukaan, syönkö ne tänään vai parin päivän päästä. Tiedän, että valikoidessani hedelmiä kaupassa, myyjä tulee ja tervehtii ystävällisesti, ottaa ne kädestäni,  punnitsee ne ja pistää pussin ostoskärryyn. Osaan liikkua moneen eri kaupunginosaan, tiedän mistä taksiautot lähtevät eri suuntiin ja kuinka paljon matka maksaa. Tiedän, missä on lääkäri, mistä saa pattereita otsalamppuun ja mitä työkaverit aikovat tehdä viikonloppuna.

Itse ajattelin lauantaina mennä tanssimaan salsaa! :)

Tanssityöpaja auttaa kun elämä ei mene eteenpäin

Pakolaisasutusalue on kymmenien ja kymmenien neliökilometrien kokoinen alue, jolle on väliaikaisesti asutettu kymmeniä tuhansia ihmisiä. Ugandalaiset tietävät, mitä ovat sisäiset levottomuudet ja hätäinen pako rajalle ja yli. Kukaan ei jätä kotiaan kevyin perustein ja siksi paossa olijoita on autettava. 

Jokainen uusi  pakolaisasutusalueelle tulija rekisteröidään ja hän jättää turvapaikkahakemuksen. Pakolaisstatuksen saamisen jälkeen hänelle osoitetaan paikka, jolle rakentaa talonsa ja viljellä ruokansa. Nakivalen pakolaisasutusalue Ugandan lounaisosassa on jaettu neljään hallinnolliseen alueeseen joiden päälliköt ovat suoraan vastuussa koko asutusalueen komentajalle, joka on valtion virkamies. Tämä organisaatio mahdollistaa 53 000 ihmisen elämisen poikkeustilassa rajallisella alueella. Uudet tulijat asutetaan oman etnisen ryhmänsä pariin. Siten esimerkiksi ruandalaiset tutsit ja hutut asuvat eri kylissä, samoin Kongosta tulleet eri heimojen jäsenet. Vaikka kongolaiset muodostavat valtaosan pakolaisista, joukossa on myös somalialaisia, sudanilaisia, ja burundilaisia. Aluepäälliköt ratkovat konflikteja ja pitävät lukua alueensa ihmisistä. Käydäkseen vaikka Kampalassa, pakolainen hakee luvan. Ellei hän ilmaannu takaisin luvan umpeennuttua, aluepäällikkö raportoi katoamisen edelleen.       

Vehreät kukkulat ja laaksot ja kaukana siintävä Nakivalen järvi näyttävät vain  kauniilta afrikkalaiselta maisemalta. Vasta kun näkee ihmisten köyhyyden, odottamisesta kivettyneet kasvot ja toimettomuuden, muistaa, että he elävät välitilassa, nämä kukkulat ja laaksot eivät ole näiden ihmisten koti. Pakolaiset eivät tiedä, mihin maahan pääsevät vai pääsevätkö mihinkään. He vain odottavat vailla mahdollisuutta vaikuttaa päätökseen. Jostain syntyy villi huhu, että tuhansia otetaan amerikkaan tai että kotiinpaluu on mahdollinen. Ihmisissä herää toivo, kasvot saavat eloa, voiko oikea elämä vihdoin jatk ua? Mutta sitten huhu osoittautuu vääräksi, pöly leijailee peittäen kaiken punaiseen harsoon. Joko UNHCR:n ruokarekka on tullut?

Alueella toimii YK:n alaisen UNHCR:n lisäksi useiden eri maiden avustusjärjestöjä. Suomen Pakolaisapu järjestää aikuisille mm.kaupankäyntikoulutusta, englannin kielen kursseja sekä työpajoja nuorille. Ihmisen on saatava käyttää ymmärrystään ja taitojaan, saatava kehittyä ja suunnitella parempaa tulevaisuutta. Vain se auttaa kun odotus jatkuu tänään ihan yhtä pitkänä kuin eilen ja toissapäivänä.

Just do it!

Det blev nu så att jag sa upp min lägenhet. Hittade ingen tillräckligt bekant hyresgäst och hyresfirman påstod att Arabiastranden ligger på fel sida av staden. Jaha, då så.

Diskmaskinen dunkar, solen lyser in på blommorna jag bar in från balkongen när nordanvinden kom igår. Mina böcker, det mysiga kortet av hönor som jag fått av barnen till Morsdagspresent. Blommorna. Var börjar man när man ska flytta in sitt hem i ett förråd?

Naturligtvis, jag ska börjar med att packa stora ryggsäcken och kappsäcken! När jag väl har det klart är det bara att fortsätta, skåp efter skåp. Inte stanna för nätta koppen eller väskan som nån av flickorna kanske vill ha.

Alltså. Vad behöver man i Afrika? Halva kappsäcken fylls av böcker och reseapoteket. Sen då? Jo, den stora, skräckinjagande sprutflaskan av Bio Kill som dödar allt som är mindre än en elefant. Joggingskor? Kanske joggar jag nån gång tidigt på morgonen, längs med Martyr´s Way? Babykläder till Judiths systers trillingar i Kampala. Allt det vita och rosa i silkespapper, rullar in det mjuka paketet bredvid moskitnätet. Den limegröna linneklänningen jag köpte på rea, är det för fin? Jag har noterat varningarna för kläder som ger en signal av att man är en välbärgad europé. Och hur är det meningen att den signalen överhuvudtaget skall suddas ut? Borde jag kanske låta den grå hårfärgen växa och frodas? Bara kasta färgtuberna nu när ingen ändå känner mig. En ny identitet som ensamresande journalist med eleganta grå stänk i det långa håret. Hm.

Varför känns det vemodigt när detta ändå är något jag själv velat och valt och jobbat för? Det blir så påtagligt, kommer så nära. Snart måste jag faktiskt lämna allt. Det nya har ännu inte börjat, jag kan inte glädjas åt det. Känner mig bara oerhört sorgsen för att bli tvungen att ta avsked från mitt bekanta, trygga och trevliga liv. Mitt vackra hem, mina vackra barn.

Nej, nu vet jag, virknålen tar jag med! Sen sitter vi där med mina hyresvärdinnor, damerna Susan och Nana på kvällarna och virkar. Ute på altanen när den värsta hettan är över. Tittar på barnen som leker, läppjar på lite té och pratar om dagen som gått, om livet.
Den bilden gillar jag, fram med kappsäcken, just do it!

Kohta on aika lähteä

Hanhet tietävät että kohta on aika lähteä. Ne lentävät parvina meren yllä ja huutavat, huutavat. Vielä vain parvena, monena parvena, iltapäivän taivas täynnä hanhia. Mikä niitä ajaa lentämään pyrähdyksiä? Levottomuus, lähdön pakko?

Levähtäessäänkin ne katsovat merelle, tunnustelevat tuulia, arvioivat pilviä. Istun kivellä ja katselen hanhia. Mietin, miksi ne mieluiten lepäävät vain yhdellä räpylällä. Ehkä siitä pääsee nopeasti liikkeelle. Koko ajan mielessä lähtö, taustana kaikelle tekemiselle. Miettivätkö matkan vaikeuksia ja vaaroja, pitkiä lentotaipaleita? Entä jos en jaksa, jos uuvun kesken? Entä jos en löydä ruokaa, jos sairastun? Jäänkö yksin? Kuka pitää minusta huolen?

Lähtöön on kuusi viikkoa. Hanhien tavoin lähden aikaisin aamulla. Lennän Amsterdamin kautta Kigaliin ja perillä Kampalassa olen kymmeneltä illalla 13.lokakuuta. Nyt katson taivaalle ja mietin; entä jos minulle sattuu jotain. Kun minulla on nämä poikaset, joista on pidettävä huolta. Osaavatko ne jo lentää? Entä jos en ole muistanut opettaa niille kaikkea tärkeää?

Miksi on pakko lähteä, kun kaikkein tärkein, poikaset, on täällä?

Pysy kotona!

"Mitä kertoo maasta se, että tulijalla on oltava neljä rokotusta uskaltaakseen matkustaa sinne? Ei mitään erityisen kutsuvaa." toteaa eritrealais-ruotsalainen kirjailija Sami Said kirjassaan Väldigt sällan fin.

Kun matkustamme korkean riskin maihin, otamme tietoisen riskin, UM varoittaa. Terveydellisiä riskejä minimoimme ottamalla vakuutuksen, rokotukset ja matka-apteekin. Emme syö mitään, mikä kasvaa maan päällä koirien ja ihmisten päälle virtsattavana. Kasvikset on kuumennettava, ja hyvin. Desinfioimme kädet, karkotamme hyttyset ja tarkastamme huoneennurkat ennen nukkumaanmenoa.

Ras al-Khaimah Arabiamiraateissa illansuussa, rukouskutsujen aikaan.

Jäljelle jää vaarallisin, riskeistä suurin: ihminen. Miten välttyä liikenneottettomuuksilta jos on pakko liikkua? Turvavyötä ei ole, liikennesäännöistä kukaan ei ole kuullut ja autot pysyvät tuskin koossa henkeäsalpaavassa vauhdissa. Miten estää ryöstö rutiköyhässä maassa, jossa ihmiset näkevät länsimaalaisen kävelevänä lompakkona? Entä onko mahdollista suojautua kaappaukselta pysyttäytymällä ihmisten joukossa ja kaupungissa? Riskiarvio voi mennä pieleen ja riski realisoitua.

Olisi kieltämättä järkevämpää, mukavampaa ja vähemmän hikistä vain pysyä kotona, ottaa kirja ja asettua mukavaan nojatuoliin lukemaan eksoottisista maista. Mutta mitä silloin jää puuttumaan? Juuri se hiki. Kun hikinoro valuu selkää pitkin, ohi ajava auto peittää pölyyn ja olet matkalla tapaamaan jotakuta. Tulet vihdoin perille, huutelet tulosi ja lapset juoksevat punaisessa hiekassa. Sinut otetaan vastaan, istahdat keittiöön ja saat lasin vettä. Kyselet kuulumisia ja asettaudut kuuntelemaan. Mitä he toivovat, mikä saa heidät huolestumaan? Tunnet hajut, maistat saman ruuan kuin he ja kuulet heille tutut elämän äänet.

Arvelen, että se on syy, miksi osa ihmisistä lähtee vapaaehtoisesti kauas lukutuolistaan.