Kanat ja kiväärit

Arkeni Kampalassa on – juuri arkea, tavallista, hyvää elämää.

Väriyhdistelmät ovat kadehdittavia, niistä nautin; hempeä mutta intensiivinen lila ja sinapinkeltainen tummaa ihoa vasten, kerma ja ruskea, räiskyvä oranssi, syvä punainen. Kaikki värit ovat kauniita tummalla iholla. Näen länsimaalaisia muutaman kerran viikossa ja me olemme punaisia, palaneita tai visusti valkoisia, välttäneet-aurinkoa-viimeiseen-asti, mikä on viisasta mutta mielestäni ei niin esteettistä. Puissa on loistavia punaisia, syvän lilan ja kirkkaan keltaisia kukkia. Eilen kävellessäni kotiin, kypsä, syvän vihreä avokado putosi suoraan eteeni. Ahaa, tuo on siis avokadopuu! J

Hajut ovat tuttuja; makea täyteläinen haju leijailee kun ruoka savustuu banaaninlehtikäärössä tienvarsilla. Piirakat friteerataan öljyssä ja ohikulkijat ostavat mukaansa höyryävän kuuman herkun paahdetun maissintähkän seuraksi. Mutta iltaisin poltetaan roskia ja sisään hiipii mustan palaneen muovin myrkyllinen katku.

Kampalan liikenne palaa pikkuhiljaa entiselleen pyhien jälkeen. Kuorma-autot puskevat uupuen ylämäkeä ja peittävät takanaan tulevat mustaan myrkkypilveen. Ruuhkat estävät kaiken liikkeen kolme kertaa päivässä. Siinä sitten istutaan pakettiautossa kuudentoista ihmisen kanssa ja hengitetään kuumaa ilmaa ja päästöjä. Kaikilla moottorit puksuttavat sen vartin, puoli tuntia, jonka mateleminen kestää ennenkuin taas päästään vähän eteenpäin. Autossa musiikki täysillä, ihmiset puhuvat kännykkään, toisilleen kadun toisella puolella ja kaupustelijat huutelevat puikkelhtien autojen välissä.

Muutama päivä sitten kävelin kauppaan syventyneenä ajatuksiini. Vastaantulijat toivottivat Onnellista Uutta Vuotta mutta mietin miten onnellinen vuosi 2014 mahtaa olla Ugandalle. Pitäisikö meidän olla huolissamme presidentti Musevenin vailla mitään mandaattia tekemistä ulkopoliittisista avauksista suhteessa sotaa käyvään naapuriinsa. Presidentti uhoaa ja uhkailee toista osapuolta joten rauhanvälitykseen hän ei ainakaan kelpaa.

Hyppäsin tiessä olevan montun yli ja huomasin, että vieressäni tepasteleva kana teki samoin. Huvitti todeta, että en enää huomaa ympärilläni liikkuvia kanoja, kukkoja ja vuohia. Ne vain ovat täällä ja kuuluvat myös kotipiirini äänimaailmaan. Päivisin koirat makailevat varjossa mutta yöllä kiirii hyytävä haukku pihalta toiselle. Ne kuulostavat vahtikoirilta, jotka ottavat tehtävänsä tosissaan.

Arkisiksi ovat muuttuneet myös ihan kaikilla vahdeilla, poliiseilla ja sotilailla olevat kiväärit. Naapurin residenssiä vahtii poliisimies kiväärin kanssa. Vaihdamme aamuin illoin muutaman sanan säästä ja yleisistä asioista. Kauppojen, pankkien ja ravintoloiden ovilla kivääriä kantavat vartijat tutkivat laukut ja sivelevät housut metallinpaljastimella. Joskus myöhään illalla olen kuullut laukauksen mutta ei huutoa, ei meteliä. Kuvittelen jonkun ikävystyneen vartijan ampuneen rotan aikansa kuluksi ja iltapalaksi.

Luin kollegan välittämän erinomaisen artikkelin siitä, miten itseluottamus ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Vaikka seisot luokassa kahdenkymmenen ihmisen edessä, hallitset aineiston ja pidät pään pystyssä kaikkien tarkkaillessa sinua, ääni on vakaa ja matala, siitä on vielä askel siihen, että yleisö kokee sinut luotettavaksi tiedonvälittäjäksi. Tällaisten asioiden kanssa opettajat painiskelevat.
http://susanpiver.com/2013/12/19/owning/

Poliitikoilla on niin paljon helpompaa. Pyrkiessään luomaan kuvaa luotettavuudesta, asiat yksinkertaistetaan ja ne esitetään vankkumattomalla itseluottamuksella. Meillä Suomessa ei tunneta termiä "Poliittinen vastuu". Mikäli käy ilmi että poliitikko on toiminut vastuuttomasti tai suorastaan virheellisesti, hän tarrautuu asemaansa ja syyttää muita tapahtuneesta. Poliitikko luopuu vallasta vain pakon edessä. Opettaja ei voi kuin kadehtia moista strategiaa. Ajatella, on mahdollista olla aina oikeassa, tietää kaikki, tehdä karkeita virheitä ja silti sulkea korvansa kritiikiltä! Me luokkahuoneessa kohtaamme keskustelua ja kyseenalaistamista kasvotusten ja se on mielestäni yksinomaan terveellistä.

Kokonaan toisessa katgoriassa liikkuvat testosteronia puhkuvat, itseluottamuksesta paisuvat afrikkalaiset poliitikot. Kun Ugandassa kahden vuoden kuluttua on seuraavat vaalit, on istuva presidentti, Yoweri Museveni ollut vallassa 30 vuotta. Hänellä ei ole aikomustakaan siirtyä syrjään. Päinvastoin; vaalit mielessään hän esiintyy suurena rauhanneuvottelijana lähtiessään Etelä-Sudaniin luomaan keskustelua presidentti Salva Kiirin ja hänen kilpailijansa, heinäkuussa syrjäytetyn Riek Macharin välillä.

Mutta kuten opposition äänenkannattajan, Daily Monitorin kolumnisti Bernard Tabaire sanoo, mitä Museveni voi sanoa osapuolille? Kehottaako hän Kiiriä kitkemään korruption, olemaan pyrkimättä kolmannelle kaudelle ja luopumaan diktaattorin otteista? "Olisipa hedelmällinen keskustelu heidän kahden välillä", Tabaire kommentoi ironisesti.

Entä mitä hän voi sanoa Macharille, joka vaatii Kiiriä luopumaan vallasta ja on väkivälloin, satoja siviiliuhreja säästämättä ottanut haltuunsa Bentiun kaupungin haavoittaen maan öljyntuotantoa? Tabaire muistuttaa, että kun Museveni 30 vuotta sitten pyrki valtaan, maa yhä vuosi verta Idi Aminin hirmuhallinnon jäljiltä. Museveni ei odottanut kunnes maa oli toipunut, vaan pani uganalaiset kärsimään sisällissodasta joka nosti hänet valtaan. Mitä hän voi sanoa Macharille, tämä rauhanvälittäjä?

Se, mitä etelä-sudanilaiset, ugandalaiset ja me muut toivomme, on että vallanpitäjien itseluottamuksella olisi jokin kosketus todellisuuteen. Ei ole aihetta hybrikseen omasta erinomaisuudesta, jos joku toinen kärsii silmittömän vallanahneuden seurauksena.
Hei, me olemme täällä, tarvitsemme puhdasta juomavettä ja ruokaa joka päivä ja tahdomme nukkua yömme turvassa. Älkää viekö meiltä toimeentuloa ja elämää syöksemällä maa sekasortoon. Haluamme viisaita päättäjiä, sellaisia jotka ymmärtävät jotain siitä, mitä Nelson Mandela elämällään ja esimerkillään opetti.

Sudanilainen poika tulossa kaivolta Kyangwalin pakolaisasutusalueella Ugandassa.

Lauantaina Violet ja Allan saivat toisensa. Kuvassa morsian allekirjoittaa avioliittotodistuksen papin avustaessa.

Kun istuimme ruuhkassa matkalla kirkkoon nuoren 35-vuotiaan työkaverin, Salomen kanssa oli luontevaa rupatella romanttisista suhteista. Salome on opiskellut aikuiskoulutusta yliopistossa, hänellä on unelmatyö Kyakan pakolaisasutusalueen aikuiskoulutuksesta vastaavana, hän on iloinen, energinen ja itsetietoinen.

- Olen ikäänkuin antanut periksi. Ikäiseni ugandalaiset miehet ovat kaikki naimisissa ja naimattomat ovat taatusti ihan toivottomia! hän puuskahtaa. Ugandassa on tavallista mennä naimisiin kahdenkymmenen molemmin puolin joskin koulutetut kampalalaiset saattavat ensin asua yhdessä vähän aikaa ennen naimisiinmenoa. Salomekin oli naimisissa mutta yksityiskohta, joka rakastuneena ei vaikuttanut tärkeältä, nousi ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi: mies oli muslimi ja Salome kristitty. Yhteiselämä kävi mahdottomaksi ja nyt Salome on 9-vuotiaan tytön yksinhuoltaja.

Salome vahvistaa käsitykseni, että ugandalainen naimisissa oleva mies mielellään pitää oikeutenaan tapailla tyttöystävää. Suhde tyttöystävään on pidettävä salassa, vaimo raivostuu ja on vaarallinen saadessaan tietää, mutta miehet eivät anna sen estää seikkailujaan. Siinä siis optio kiireiselle uranaiselle?

- Ei pyykkiä, ei ruuanlaittoa, vain miellyttävää yhdessäoloa silloin kun itse tahdot, Salome listaa salaisen suhteen etuja. Siitä puheenollen, hän jatkaa, tekevätkö suomalaiset miehet kotitöitä? hän kiinnostuu.

- Periaatteessa kyllä, vakuutan. Ainakaan et milloinkaan kuule argumenttia että mies kieltäytyy koska on mies. Mutta heitä saa olla patistamassa ja naisen täytyy useimmiten organisoida kaupparissut ja siivoamiset. Lastenhoito sovitaan menojen eli työn ja harrastusten mukaan.
Salome nyökyttelee, niin, itse ne työt on organisoitava.

Ugandassa elää kiinnostavalla tavalla rinnakkain vanhat traditiot ja moderni elämäntapa. Naimisiin mennään ensin kotikylässä ikivanhojen menojen mukaan ja sitten vasta kirkossa. Itse asiassa yhteisön silmissä traditionaalinen vihkiminen on riittävä.

Kun vihdoin pääsimme ruuhkasta ja ajoimme kohti kirkon porttia, siellä oli pakettiauto/ taksi pysähdyksissä ja sukulaiset maalta purkautuivat ulos pitkän ajomatkan jäykistäminä. He venyttelivät jäseniään, käärivät huivejaan ja purkivat nyyttejään autosta. Takakontti oli auki ja penkkien alta kurkisti vuohen pää. Se oli teurastettu aamuvarhaisella mutta kanat kotkottivat tuohduksissaan kun niitä pyydystettiin penkkien väleistä. Sisällä kirkossa miehillä oli siistit puvut tai ugandalaisittain valkonen paita ilman kaulusta mustien suorien housujen kanssa. Naisilla oli taidokkaita letityksiä hiuksissaan ja kiiltäviä, kokopitkiä leninkejä. Pappi lausui ystävällisiä ja kannustavia sanoja nuorelleparille, kamerat räpsyivät ja tunteellisten lauluesitysten aikana äidit pyyhkivät silmäkulmiaan.

Morsian oli mitä suurimmassa määrin raskaana mutta se ei ollut mikään ongelma, Salome vakuutti.
- Kunhan he ehtivät naimisiin ja selviävät vielä tästä pitkästä päivästä ennenkuin vauva syntyy, hän lisäsi huolestuneena. Käsittääkseni huoli oli aiheellinen.

  

Työ tekijäänsä kiittää

Olen tyypillinen ikäpolveni edustaja. Työ määrittää minua ja pidän kunnia-asianani tehdä työni aina niin hyvin kuin mahdollista. Juuri koska minulla on monta ammattia ja olen ollut monenlaisissa töissä, tiedän miten äärimmäisen tärkeä työ on elämäni keskeisenä sisältönä. Sitäpaitsi pidän työnteosta kunhan se on mielekästä ja tarpeeksi haasteellista. Kiinnostavia, ajattelua vaativia tehtäviä, ei konemaista datan syöttämistä tietojärjestelmiin.

Toimittajan työ on sikäli kiitollista että sitä voi tehdä ihan koko ajan. Alleviivata kun lukee päivän lehteä, hakea taustatietoja netistä, tehdä muistiinpanoja uutis- ja ajankohtaisohjelmien aikana ja havainnoida ihmisten elämää kauppareissulla. Kaikkein hauskinta on istua pikkubussissa eli täkäläisittäin Kampalassa "taksissa". Ensimmäinen huomio on silloin, että sekä kuljettaja että konduktööri/ sisäänheittäjä ovat nuoria miehiä. Usein myös valtaosa matkustajista on nuoria miehiä ja naisia, eikä ihme; 78% Ugandan väestöstä on alle 30-vuotiaita! Nuoret aikuiset liikkuvat etsimässä työtä, mitä tahansa, joka toisi leivän pöytään. Kaikilla ei ole edes peruskoulua käytynä koska vanhemmilla ei ollut varaa maksaa lukukausimaksuja, kirjoja ja koulupukuja. Ammattikoulutukseen pääsee vielä harvempi ja yliopistokoulutus on todellista ylellisyyttä. Avustavista töistä taistellaan ja niihin suostutaan oli ehdot mitkä tahansa.

Najib, meidän kahden kuukauden aikana kolmas house boy on 27-vuotias. Hän on kouluttamaton ja ikionnellinen saatuaan orjatyön surkealla palkalla. Najib on aina töissä. Eilen illalla, sunnuntaina tulin kotiin puoli yhdeksältä illalla ja Najib avasi minulle portin. Kun seinänaapurini, Libyalainen diplomaatti tänä aamuna lähti seitsemältä töihin, Najib oli jo lakaisemassa pihaa. Vuokraemännän ja hänen äitinsä autot on pestävä joka toinen päivä, sisältä ja ulkoa, renkaita unohtamatta. Sitten Najib kuokkii talon takaisella kasvimaalla, hoitaa puutarhaa ja on tullut avaamaan porttia myös keittiöessu päällä. Palkkaa hän saa 100 000 Shillinkiä/kk eli noin 35€. Hänellä on oltava huone talon takaosassa, kukapa muuten päästäisi myöhäiset tulijat sisään. Olletikin myös hän saa päivittäisen matokensa (banaanimuhennos) papujen kera kuten siivoojakin.

Kun käyn kaupassa ja ostan pari litraa vettä, vesimelonin, ananaksen, pari avocadoa, purkin paahdettuja manteleita ja shampoopullon, olen tuhlannut 50 000shillinkiä. Najibin kuukausipalkka on nopeasti mennyt jos hänen kauppareissunsa ovat yhtä holtittomia. Onneksi hän ei pääse kauppaan kuin kahtena vapaapäivänään kuukaudessa. Muuten hän on töissä ja varalla vuorokauden ympäri. 

  

Terroristijahdin myötä monet ihmiset ovat saaneet töitä kauppojen ja virastojen ovivahteina. Omassa kaupassani Carol tarkastaa naisten laukut yhdeksästä aamulla yhteentoista illalla arjet ja pyhät niitä kahta vapaapäivää lukuunottamatta. 

Vaatekaupan myyjä pyytää: ”Ota minut mukaan Suomeen!” Täällä elämä kuulemma on pelkkää työntekoa. Opettavaisesti sanon, että suomalaiset ovat myös erittäin kovia tekemään töitä. Myyjä on sitä mieltä, että Suomessa työnteolla on sentään joku tolkku; sitä ei tehdä 12 tuntia, kuten hän joka päivä ja palkalla voi elää. Nyt hän saa 200 000 Sh/kk ja elätettävänä on vanhemmat ja kolme nuorempaa sisarusta. Siihen minä en sano mitään.

Aina kannattaa opiskella, niinhän se on. Mutta työn saantipa ei olekaan kiinni hyvästä todistuksesta tai erinomaisesta ja laajasta kokemuksesta. Läpeensä korruptoituneessa yhteiskunnassa työn saa se, jolla on ruskea kuori sujautettavaksi työhaastattelussa. Se on äärimmäisen turhauttavaa esim. sairaanhoitajille, opettajille ja insinööreille. Tunnen kätilön, Itakaimin, joka oli pitkän kokemuksensa ansiosta pätevin hakija. Työn sairaalassa Kampalassa sai kuitenkin nuori vastavalmistunut. Niinpä Itakaimi, kahden lapsen äiti työskentelee kätilönä Nakivalen pakolaisasutusalueen sairaalassa ilmaiseksi. Hän tahtoo pitää yllä ammattitaitoaan odottaessaan seuraavaa tilaisuutta ja matkustaa kuuden tunnin matkan joka sunnuntai ollakseen aamulla seitsemältä työpaikalla.

Työttömyysprosentti nuorten aikuisten keskuudessa on pelottavan korkea, kaupungeissa jopa 80%. Onneksi Uganda on edelleen maatalousmaa, maaseudulla selviytyminen on vähän helpompaa. Kampalassa tilanne on tukala ja joka vuosi työmarkkinoille tulee kymmeniä tuhansia uusia nuoria pelkästään ugandalaisia työnhakijoita. Siihen päälle rahattomat pakolaiset naapurimaista.

Miltä tuntuu olla nuori ja vahva eikä milloinkaan saa kokea tyydytystä hyvin tehdystä työstä ja siitä, että pystyy auttamaan perhettään ja elämä menee eteenpäin?

I have a ball!

Olen osallistunut järjestöaktiiveille suunnattuun viikon pituiseen koulutukseen. Kampalassa on noin 50 000 pakolaista ja osa heistä on järjestäytynyt. Kuten kuvitella saattaa, ihmisillä on palava halu kohentaa omaa ja muiden pakolaisten elämää, mutta kaikesta on pula. Ei ole mitään mahdollisuutta tarjota vapaaehtoisille työntekijöille ruokaa, ei rahaa vuokraan, ei työtä eikä muutakaan konkreettista apua. Se, mihin järjestöt keskittyvät, on löytää keinoja miten pakolaiset löytävät elämisen mahdollisuuksia. Ensin on tärkeintä auttaa ihminen eteenpäin traumaattisista pakenemiseen liittyvistä muistoista. Sitten heille opetetaan vaikka miten valmistaa ja myydä saippuaa tai koruja, englanninkielen alkeet ja miten työtä haetaan.

Suomen Pakolaisapu on vastannut nuorten yhdistysten tarpeisiin kouluttamalla vetäjät järjestörutiineihin, jotka auttavat suunnittelemaan ja arvioimaan toimintaa sekä saamaan uusia jäseniä ja myös avustuksia jotta järjestön toiminta ylipäätään on mahdollista. 

 Sain opettaa yhdistyksen tiedottamista ja informaatiokulkua  yhden päivän ajan. Mitä opettamiseen tulee, olin itseäni paremmassa seurassa, pätevien ammattilaisten keskellä. Mutta opiskelijat, järjestöaktiivit, olivat kiinnostuneita ja osallistuivat sekä luentoon että ryhmätyöhön huomattavan innokkaasti. Jotkut heistä eivät olleet syöneet aamiaista ennen tuloaan, teetauko oli vasta klo 11.00. Monet asuvat yli kymmenen hengen taloudessa pienessä yksiössä tai kaksiossa vailla mitään mukavuuksia. He eivät saa tuloja työstään ja niinpä Pakolaisavun kustantama tee ja lounas tulivat tarpeeseen.

Iltapäivällä annoin tehtäväksi suunnitella ja pitää tehokas Elevator Speech. "Suunnittele ja pidä tehokas, lyhyt puhe, jonka aikana markkinoit järjestöäsi niin, että kuulija kiinnostuu niin paljon että ottaa käyntikorttisi ja tahtoo tietää lisää." Kun mitään valtion tai muun tahon rahoitusta ei ole, on oltava valmius tarttua tilaisuuteen, jos mahdollinen tukija ilmaantuu näköpiiriin. Kaikki pitivät puheen jonka jälkeen he saivat yleisöltä kommentteja, kysymyksiä ja rakentavaa palautetta.

Jotkut pitivät myyntipuheensa ranskaksi, mutta useimmat käyttivät sujuvasti vasta oppimaansa englantia. Kuvassa oleva Aimee työskentelee Bondeko-nimisessä yhdistyksessä joka on ottanut pääasialliseksi tehtäväkseen tarjota turvan erityisen haavoittuvassa asemassa oleville pakolaisille, kuten naisille ja lapsille. Katolinen pappi on perustanut järjestön ja se toimi hyvin muutaman vuoden. Mutta nyt pappi on muuttanut takaisin Ranskaan ja Aimee on epätoivoinen: "En ymmärrä, mistä saamme rahat vuokraan. Meillä on 38 ihmistä pienessä hökkelissä ja meillä ei aina ole antaa heille ruokaa. Joinain päivinä vain tahdon antaa periksi."

Kun sitten kärpäset surisevat, aurinko porottaa ja iltapäivä on uneliaimmillaan, on aika ottaa Energiziser. Kaikki ylös ja tuolit sivuun! Soccer without Borders-järjestön kundi vetää huutokuoroleikin jälkeen "I have a ball"-vuoropuhelun. Siitä ei ole kuvia, koska olin tietysti leikkimässä. Iloisia kasvoja, silinneitä otsia, naurua ja energiaa. Leikki on ihmisen pelastus!

God is protecting us!

När jag i morse kom fram till varuhuset Garden City, slogs jag av antalet poliser utanför. En lastbil höll på att backa till ingången där varuhusets egna vakter stod med sina gevär. No, vad bryr jag mig om poliser, jag stegade in, blev sedvanligt kontrollerad med metalldetektor och kassen öppnades som alltid.

Efter en skön stund med tidningen och Caffe Latte, strövade jag runt och tittade på nätta sandaletter och tafsade på småblommiga sommarklänningar när jag råkade höra en diskussion två butiksbiträden emellan. De tyckte det var trist när det inte var några kunder. Det var så sant! Jag tittade upp och konstaterade att jag var den enda kunden i butiken och shoppingcentret var öde. Jag undrade vad som stod på. Jo, det hade varit varningar i tv föregående kväll om att AlShabaab kan slå till idag just i Garden City. Jag undrade om inte de var rädda eftersom de är tvungna att stanna kvar på sitt jobb. Jag tänkte nämligen ge mig av, kände plötsligt inget som helst begär efter några nya, tjusiga kläder. Nej, de var inte rädda "God will protect us." Good for you, tänkte jag och tog mig ut och därifrån i rask takt.

Väl i trygghet i paketbilen/taxin inklämd mellan en tant med en enorm matkasse i sin och min famn och en ung man med öronknappar läckande solig reggeae, tänkte jag att det är märkligt med fatalism. Människor är övertygade om att Gud har planerat deras liv in i minsta detalj, det som sker, sker med hans vilja. Nåväl, det hindrar dem inte att tigga och be, föreslå och köpslå med Gud som redan har bestämt allt gällande deras liv. Gör mig frisk! Ge mig det jobbet! Jag håller mig på den smala stigen bara du förlåter denna enda gång och ser till att ingen upptäcker vad jag gjort.

En människa som är övertygad om att Gud den allsmäktige har hans liv i sin hand, känner sig ändå tvingad att påminna honom om en massa små detaljer. Se till att jag kommer tryggt hem också idag. Låt mig inte insjukna just inför tenten. Hur fungerar deras logik, kan jag inte begripa. Och är det inte lite osäkert att lämna sig i händerna på en kraft som förväntas ändra sina planer vartefter människor kommer på något nytt de skulle önska sig?  

Här i Kampala är religionen konkret närvarande. De första böneutropen hörs vid lite över fem på morgonen och på söndagsmorgnarna ekar psalmerna från kyrkorna med öppna fönstrar. Jag har ett par gånger fått frågan:"Where do you pray?" strax efter att ha hälsat på en ny människa. Människor diskuterar de lärdomar de får höra i kyrkan och i moskén. Har lyssnat på avstånd på ett par såna diskussioner på jobbet och andra ställen. Det är bra, men nog skulle jag rekommendera moskitnät, kondomer och handhygien ändå! Och håll er borta från Garden City!

Perjantaifiilis

Kun asuu maassa ja jakaa arjen työpaikalla, syntyy ikäänkuin pientä kotoutumista. On helpompi orientoitua ympäröivään todellisuuteen, kun uutisia voi reflektoida ja ne täydentyvät taustatiedoilla. Ja kun jakaa viikonpäivien tunnelmat työkavereiden kanssa, tuntuu että on todellisuudessa, arjessa kiinni. Se on kotoutumisen ensimmäinen askel: asiat rupeavat pikkuhiljaa näyttäytymään tuttuina, toistuvina.

Kuvassa istun työkaverini, Gaudensia Namutebin kanssa toimiston ulkopuolella.

Olen arjen ystävä. Pidän arjesta, viihdyn tavallisessa elämässä. On mukava lähteä aamulla töihin ja seurailla kaikkia muita töihin lähtijöitä. Normaalisti kävelen pari korttelia toimistolle, tänä aamuna lähdin puoli kahdeksalta lääkäriin. Ei mitään vakavaa, pieni haava jalassa jonka halusin näyttää. Mutta pienessä, täydessä taksiautossa oli tilaisuus tarkastella työhön lähtevää väkeä. Nuoria, hyvin pukeutuneita ja puhelimessa vilkkaasti keskustelevia ihmisiä. Oli mukava istua ihmisten keskellä ja kuvitella yhteisöllisyyttä jota ei tosiasiassa tietenkään ole.

Syön usein lounasta ulkona ja jään jollekin miellyttävälle terassille iltapäiväksi kirjoittamaan ja lukemaan. Länsimaalaiset istuvat työlounaalla, kirjoittavat koneillaan kuten minä tai syövät lounasta perheen kanssa. Lehdissä jatkuvasti näkyvät varoitukset terroristi-iskuista verottavat ulkona syömistä, mutta koska se on helppoa, halpaa ja mukavaa, ihmiset tyytyvät näyttämään laukkunsa turvatarkastuksissa ja tulevat silti. Useimmiten valitsen jonkun intialaisen herkun, linssejä, pinaattia tai perunaa ja paljon chiliä ja muita mausteita. Erittäin hyvää!

Viiden jälkeen iltapäivällä toinen toistaan täydemmät taksiautot huristavat ohi. "Sorry, Madam!" Kunnes vihdoin yksi pysähtyy ja kipuan ihmisten ohi takapenkille, jossa isoveljen ja pienten sisarusten välissä on vapaa paikka. Isoveli tahtoo pitää hajurakoa iloisesti lörpöttelevään joukkoon pieniä sisaruksia, kaikki koulupuvuissa. Lapset puhuvat, nauravat ja kinastelevat ihan kuten kaikkialla ja aikuiset ovat työpäivän jälkeen väsyneitä. Taksiauto kääntyy kuoppaiselle sivutielle joka on niin kapea että en uskalla katsoa vastaan tulevaa kuorma-autoa. Ohi se menee ja odotamme ihan kauppakojussa kiinni. Sitten taksi pomppii ja kiemurtelee ihmisten kotien editse, tomaatinmyyjien editse ja pois tieltä kanat ja mukulat!

Olen oppinut tervehdykset lugandaksi ja joka kerta saan iloisen vastauksen, kun toivotan hyvää huomenta tai iltaa. Yksi syy tänne tulolleni oli, että halusin kokea millaista on olla uuteen maahan ja kulttuuriin kotoutuja. Vertaan mielessäni omia kokemuksiani Suomeen kotoutujien kokemuksiin ja huomaan että olen onnellisessa asemassa: kaikki vastaavat, jos ei muuta niin sanovat että eivät ymmärrä. Mutta kaikki pysähtyvät, katsovat silmiin, hymyilevät ja kuuntelevat mitä minulla on sanottavaa.

Yliopiston opiskelijat mellakoivat, maanomistajat mellakoivat ja poliisi vastaa kyynelkaasulla ja ampumalla ilmaan. Mellakoita on usein, melkein viikottain jossain päin kaupunkia ja ryöstöjä tapahtuu erityisesti keskikaupungilla. En mene niihin kaupunginosiin, joissa on levotonta enkä liiku yksin pimeällä ulkona. Ja jostain syystä tavallinen elämä, arki Kampalassa on infernaalisesta liikenteestä huolimatta aika leppoisaa. Kävelen aina hitaasti, olen oppinut että on katsottava eteensä, ellei tahdo kompastua kuoppiin ja kiviin. Mutta joka askeleella astun lähemmäksi kotoutumista: Tänä aamuna lehdenmyyjä kadulla valitsi heti seitsemän lehden valikoimasta oikean. Kun hämmästelin, hän sanoi, että muistaa minut, ostan aina New Visionin. Se tuntui mukavalta.

Pätevöityminen, arkisen ympäristön haltuun otto, tuttuuden lisääntyminen on kotoutumista. Osaan valita mangot ja avokadot oikean kypsyysasteen mukaan, syönkö ne tänään vai parin päivän päästä. Tiedän, että valikoidessani hedelmiä kaupassa, myyjä tulee ja tervehtii ystävällisesti, ottaa ne kädestäni,  punnitsee ne ja pistää pussin ostoskärryyn. Osaan liikkua moneen eri kaupunginosaan, tiedän mistä taksiautot lähtevät eri suuntiin ja kuinka paljon matka maksaa. Tiedän, missä on lääkäri, mistä saa pattereita otsalamppuun ja mitä työkaverit aikovat tehdä viikonloppuna.

Itse ajattelin lauantaina mennä tanssimaan salsaa! :)